Maailmassa käytetään yhä enemmän luonnonvaroja vaatteiden valmistukseen. Tähän vaikuttaa esimerkiksi se, että pikamuodissa mallistot vaihtuvat jopa parin viikon välein.
Kasvavasta tekstiilijätekasasta vain noin 20 prosenttia päätyy kierrätykseen. Jotta tekstiilit saataisiin varmemmin uusiokäyttöön, tulisi tietää, mistä materiaaleista se on tehty.
Testasimme, voiko vaatteiden kuituselosteisiin luottaa.
Pistimme 70 tekstiiliä laitteeseen, joka tunnistaa materiaalin molekyylitasolla. Laite siis tunnistaa, mitä kuituja vaatteessa on käytetty.
Testissämme kolmen vaatteen tuoteselosteet ovat harhaanjohtavasti: ne väittävät, että vaatteissa on polyesteriä, jota vaatteista ei lopulta löydy – ainakaan siinä mittasuhteessa, kun laput antavat ymmärtää.
Vaikka lähtökohtaisesti tekstiilien kuituselosteet ovatkin oikein, niissä saattaa olla myös virheitä.
LAB-ammattikorkeakoulun laitteella on mitattu esimerkiksi ruotsalaisen kalliimman vaatemerkin "100-prosenttinen villahuivi", josta löytyi kuitenkin myös halvempaa materiaalia, akryyliä.
– Sillä saa hintaa alas, sanoo Kirsti Cura, joka ei enää luota vaatteiden tuoteselosteisiin. Hän toimii ammattikorkeakoulussa tekstiilien ja muovien materiaalikierron tutkimustiimin vetäjänä.
Tähän on törmännyt myös Aalto-yliopiston professori Kirsi Niinimäki. Heidän projektissaan 100 % puuvillasta piti tehdä uusiokuituja. Lopulta erä meni pilalle, sillä puuvillan seasta löytyi yllättäen lykraa.
Juttu jatkuu tietolaatikon jälkeen.
Kolmen löytämämme vaatteen kohdalla kyse voi olla inhimillisestä virheestä, arvioi Kirsti Cura.
Kankaat ja tuotelaput ovat voineet mennä tehtaalla sekaisin. Polyesteriä on tuskin jätetty pois tarkoituksella esimerkiksi farkuista, sillä polyesteri vahvistaa puuvillaa ja on puuvillaa halvempi materiaali.
Pikamuotivaatteiden tuotantoketjut ovat kuitenkin pitkiä.
– Joku saattaa haluta enemmän tuottoa ja mukaan voidaan sotkea halvempaa materiaalia, sanoo Kirsti Cura.
Kun ketjut ovat pitkiä, tiedonkulku on epävarmaa. Monen brändin tuotanto on kehitysmaissa, missä voidaan ajatella, että riittää, kun lappu on sinne päin.
– Jos ei ihan sopivaa tuotelappua löydy, laitetaan sopivin. Se on luottamukseen liittyvä ongelma, sanoo puolestaan professori Kirsi Niinimäki.
Onko sillä sitten väliä, täsmäävätkö tuoteselosteet vaatteen todellisten materiaalien kanssa?
Kuluttajalle materiaalit antavat ainakin osviittaa siitä, kuinka hyvänä tekstiilin on tarkoitus säilyä ja onko se tuotettu esimerkiksi ympäristöystävällisesti.
Käytössä ei ole ehkä niinkään väliä, onko viskoosimekossa polyesteriä vai ei. Kuluttajan huijaaminen saattaa kuitenkin rikkoa luottamusta brändiin.
Ongelmat alkavatkin, kun vaatteesta halutaan eroon.
Tekstiilijätteen määrä Suomessa kasvaa jatkuvasti. Vuoden 2012 laskennan mukaan suomalaiselta syntyy keskimäärin 13 kiloa tekstiilijätettä vuodessa, arvioi Suomen ympäristökeskus.
Tuoreempaa tietoa ei toistaiseksi ole saatavilla, mutta todennäköistä on, ettei tekstiilijätteen määrä ainakaan ole laskusuunnassa. Erään hankkeen arvion mukaan määrä olisi tällä hetkellä noin 100 000 tonnia vuodessa – siis noin 18 kiloa vuodessa nuppia kohti.
Tämä tekstiilijätemäärä, pitäisi saada uusiokäyttöön. Nyt kierrätykseen päätyy noin viidennes – loput polttoon.
– Sen takia kuitusisällöt pitäisi tietää jatkossa paljon tarkemmin. Informaatiota pitäisi olla enemmän, kun mietitään vaatteiden kierrättämistä, sanoo Niinimäki.
Yksi syy tekstiilijätteen määrän kasvuun on pikamuoti. Vaatteet ovat halpoja ja niiden käyttöikä on lyhentynyt.
Tuoteselosteiden läpikäyminen toi ilmi myös toisen pikamuotiteollisuuden ongelmakohdan: monet vaatteet sisältävät useita kuituja, ja silloin niiden uudelleenkäyttäminen on lähes mahdonta.
Esimerkiksi villaa on ennen pystytty kierrättämään. Nyt sekotteiden myötä tilanne on mutkistunut, ja villasekoitteet päätyvät halvaksi materiaaliksi.
Usein tällainen sekoitevaate päätyy myös polttoon – tai pahimmassa tapauksessa kaatopaikalle.
– EU:ssa on orgaanisen jätteen kaatopaikkakielto. Tiedämme kuitenkin, että varsinkin Itä-Euroopassa vaatteita viedään kaatopaikalle tai roudataan Afrikkaan, ja sitten ei kukaan tiedä, mitä niille tapahtuu, sanoo Kirsti Cura.
Mitä sitten – ja kenen vika?
EU-säädöksen mukaisesti kuitusisällöt tulee ilmoittaa kuluttajalle sekä ruotsiksi että suomeksi.
– Se on yksi tapa pakottaa tuottajia pitämään huolen siitä, että tällainen informaatio on oltava kuluttajan saatavilla, sanoo Kirsi Niinimäki.
Viime kädessä vastuu on tekstiilin tuottajalla. Brändin itsensä on siis huolehdittava, että vaate on sitä, mitä lapussa luvataan. Mikään muu taho ei sitä varsinaisesti valvo, sanoo Niinimäki.
– Tämä voi olla hankalaa myös brändin näkökulmasta. Usein tekstiili menee moneen välivaiheen kautta, ja kun vaatetehdas ostaa tekstiilin, kuitukoostumusta on vaikea tarkistaa. Heidän täytyy luottaa tekstiilitehtaisin.
YK:n mukaan muotiteollisuus on vastuussa noin kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä.
Suomessa tekstiilijätettä syntyy lähes 10 vuotta vanhojen tietojen perusteella lähes 70 000 tonnia. Tästä noin viidennes päätyy esimerkiksi kirppareille ja hyväntekeväisytteen – ja loput noin 80 prosenttia polttoon.
Jotta tekstiilijäte päätyisi paremmin uusiokäyttöön, materiaalit tulisi tunnistaa aiempaa paremmin.
– Tekstiilijäte olisi hyvä saada käytettyä uusien tekstiilien valmistukseen. Tunnistusmenetelmiä tarvitaan, jotta tiedetään, mitä materiaaleja kierrätykseen tulee ja mihin ne voidaan jatkossa käyttää, sanoo Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Helena Dahlbo.
Suomessa seuraava etappi on 2023, kun voimaan astuu tekstiilijätteen erilliskeräysvelvoite. Tämän jälkeen käytettyjä vaatteita ei enää dumpata energia- tai sekajätteeseen vaan erilliseen keräykseen.
Parhaillaan mietitään kierrätystekstiileille uusia, kustannustehokkaita käyttökohteita. Yritykset eivät ole vielä olleet kiinnostuneita siirtymään kierrätysmateriaalien käyttöön, sillä niihin liittyy epävarmuutta.
– Ongelma on ollut, millä tavalla materiaaleja saadaan tunnistettua, jotta pystytään käsittelemään isoja tekstiilivirtoja. Sitten tarvitaan tahoja, jotka niitä kierrätettyjä materiaaleja hyödyntävät. Hyödyntävien tahojen taas pitäisi saada varmuus, että materiaali on sitä, mitä tarvitaan, jotta bisnestä voitaisiin perustaa kierrätetyn materiaalin varaan. Toistaiseksi siinä on ollut hieman epävarmuutta, sanoo Helena Dahlbo.
Voit keskustella aiheesta.