Laskeskelin eräänä päivänä suvussa ja tuttavapiirissä noudatettavien jouluperinteiden lukumäärää, mutta lopetin kesken päästyäni yli kahden kymmenen.
Loppua ei tuntunut näkyvän ja olin vasta jouluaatossa, eivätkä läheskään kaikki kuten joulusauna tai yleiset pyhien aikaiset perinteet kuulu meidän tapoihimme. Missä menee jatkuvuutta ylläpitävien kauniiden tapojen ja tapaorjuuden raja?
Kun on viitisen kymmentä vuotta toiminut suurin piirtein samalla kaavalla, oli sitten kysymyksessä joulu, juhannus, pääsiäinen tai vaikka tavallinen arki, kyllästymiskynnys ei ole korkea.
Tosin tuttujen ja sukulaisten tapaaminen on ihan ok ja perinneruoat maistuvat hyviltä. Punainen väri kuuluu jouluun, vihta tuoksuineen juhannukseen ja mämmi sekä suklaamunat pääsiäiseen.
Toisaalta jouluun voisi kuulua nopeatempoinen vieraskielinen hölinä, josta ei ymmärrä yhtään mitään. Tai tuntikausien kävelystä väsyneet jalat, kun pitää tutustua tähän saakka näkemättä jääneisiin nähtävyyksiin.
Tai vaikka aivan uudenlaiset makuelämykset, kun tilaa ravintolan ruokalistalta jotain, jonka sisällöstä ei ole mitään aavistusta.
Sokkoruokailusta on kokemusta. Sanovat, että Pariisi on ruokailijan paratiisi, mutta lautasella tarjottu merilevä näytti ja olisi varmaan maistunutkin ihan samalta kuin Vesijärven sinilevä, jos olisi joskus jälkimmäistä syönyt.
Tänä vuonna jouluun ei kuulu yhtään lahjaa, kotiin kannettua kuusta, joulupalloja, kynttilöitä, kinkkua, laatikkoa tai mitään muutakaan vanhaa ja pyhää. Paitsi että näiden näkemiseltä ei tietenkään voi kokonaan välttyä.
Laitetaan silti hetkeksi romukoppaan tuttu ja turvallinen ja tehdään jotain ihan uutta. Nähtäväksi jää, virkistääkö vaihtelu vai kaivetaanko vanhat kunnon traditiot esiin jo uutenavuotena.