Itsekunnioitus on sitä, että osaamme arvostaa itseämme joko sellaisenaan tai joidenkin ominaisuuksiemme kautta. Itsekunnioituksen säilyttäminen tuntuu edellyttävän usein valikoivaa tapaa tarkastella itseä.
Jos kykenisimme näkemään itsemme ilman armollista itsepetosta, pystyisimmekö enää lainkaan kunnioittamaan itseämme?
Itsepetos on tilanne, jossa ihminen tulkitsee virheellisesti todellisuutta halujensa ja toiveidensa mukaisesti. Väärä käsitys asioista on siinä mielessä käytännöllinen, että sen avulla voi välttää tuskan, jonka tieto todellisesta tilanteesta aiheuttaisi.
Kyseessä on siis myös tavanomainen mielen puolustuskeino. Ihminen saa tyydytystä, kun hän uskoo asioiden olevan siten kuin hän haluaa niiden olevan.
Yksilöä korostavalla kulttuurillamme on hyvät ja huonot puolensa. Jokainen vastaa vain omista teoistaan, mutta ikävä kyllä se tarkoittaa myös, että kun teoistaan pääasiassa vastataan vain itselle, vastuun kokemus muita kohtaan surkastuu.
Syntyy illuusio, jossa omat teot ja päätökset vaikuttavat vain omaan elämään siitä huolimatta, että ne tuottaisivat huolta ja murhetta myös muille. Toisten on sitä paitsi vaikeaa puuttua yksilön hölmöilyyn, sillä jokainen on vastuussa vain itsestään.
Omien puutteiden ja virheiden myöntäminen on usein paljon vaikeampaa kuin todellisuuden ja minäkuvan välisen ristiriidan kuittaaminen itsepetoksella. Yleensä syyllisiksi on helpointa leimata muut ihmiset tai olosuhteet sen sijaan, että omissa toimintatavoissa olisi korjattavaa. Itsepetos on siis näppärä väylä myös vastuun ulkoistamiseen.
Kun ennemmin tai myöhemmin saan taas itseni kiinni totuuden välttelystä, kadotan helposti uskon itseeni ihmisenä. Siitä huolimatta, ettei itsepetokseen sortuminen ole minulle mitenkään epätavallista.
Vastaavasti kunnioitukseni toisia ihmisiä kohtaan laskee, jos näyttää siltä, että he pettävät itseään. Olen myös tuhonnut muutamia ihmissuhteitani sillä, että olen koettanut saada läheiseni näkemään itsensä samalla tavoin kuin minä näen heidät.
Kohteen näkökulmasta olen kuitenkin vain yrittänyt väittää jotain sellaista, mikä ei pidä paikkaansa. Toimintani onkin usein perustunut naiiviin itsepetokseen, jonka olen verhonnut auttamishaluun ja käsitykseen siitä, että tietäisin muita paremmin, mikä läheisilleni on parhaaksi.
Totuus on joka tapauksessa suhteellinen käsite, mutta toisilta ihmisiltä, etenkin omilta ystäviltä saadun palautteen äärellä kannattaa pohtia, olisiko kuitenkin aiheellista tarkastella omaa toimintaa ilman selittelyjä.
Katariina Katla
Kirjoittaja on lahtelainen kuvataiteilija ja Yle Lahden kolumnisti