Maanantai-iltana, kun hallitus piti taukoa kehysriihen valmistelusta, pääministeri Jyrki Katainen oli median grillattavana Kesärannan pihalla. Katainen myönsi kehysriihen olevan vaikein talouspoliittinen neuvottelu, mihin hän on urallaan joutunut.
Otsalla oli huolestunut ryppy, puheen sävy oli vakava. Mutta. Pääministeri yritti kuitenkin hymyillä.
Kaikki tunnistavat sen hymyn. Se on valtaapitävien viimeinen oljenkorsi ja on konsulttien, mainostoimistojen ja esiintymisvalmentajien heille ojentama.
Vaikka mikä olisi, hymyile. Voit puhua totta, voit sanoa asiat juuri niin kuin ne ovat, mutta muista hymyillä lopuksi. Silloin kansakunta kokee olevansa turvassa. Pääministeri hymyilee!
Esiintymiskouluttajilla on vielä tekemistä päättäjiemme kanssa. Usein tulee uutisia katsellessa mieleen, että tuollaisella hymyllä yritetään peittää omaa virtsaansa juoneen miehen irvistys.
Tai kun leikkausoperaatiosta on kyse, miksei se voisi olla työnsä lopputuloksesta epävarman kirugin hymy. Leikkauspöydällä makaisi eläin nimeltä Hyvinvointivaltio, jolle tehtäisiin elinsiirtoa tai jotain muuta vaarallista, mutta välttämätöntä kirurgista toimenpidettä.
Tai sitten surkean teurastajan hymy. Teurastajan, joka ei saa ehkä tätä samaista – tai jotain muuta, vaikkapa Lama-nimistä – eläintä hengiltä.
Hiki kiiltää haastateltavan hymyyn vääntyneellä kasvoilla, vaikka huoli paistaa läpi.
”Työtä ei voi jättää puolitiehen”, sanoo teurastaja ja menee jatkamaan.
Pöytään sidottu eläin kirkuu ja parkuu, ja yksi teurastajistakin jätää leikin kesken, ei halua hoitaa hommaa loppuun vaan menee mieluummin salin ulkopuolelle muiden kanssa huutamaan, että ei noin saa tehdä, antakaa sen elää, älkää nyt tolleen.
Ja kaikki syyttelevät toisiaan siitä, että miksi tässä ylipäätään leikitään veitsillä ja puukoilla ja skalpelleilla, tuliko käsky jostain muualta vai itsekö me sen sinne lahtipenkkiin talutimme. Ja kuka löi sen ensimmäisen iskun ja miksi sen piti lyödä huti. Ei olisi tullut näin isoa metakkaa. Menkää nyt joku hymyilemään toimittajille, kun ne kyselevät ja kotonakin ollaan huolissaan.
Kansalaisena toki kiinnostaa, jääkö eläin henkiin vai ei. Ja kuinka monta toimivaa raajaa tai elintä sillä on kohtalaisen sotkuisen ja "kaikille kivuliaan" operaation jälkeen.
Nähtäväksi jää. Minua ei tällä hetkellä naurata. Mutta onneksi televisiossa jaksetaan hymyillä.
Silloinhan kaiken pitäisi olla hyvin.
Jussi Sorjanen on Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja ja Yle Lahden kolumnisti.
