1970-luvulla se oli kallista ylellisyyttä, 80-luvulla siitä tuli koko kansan kapistus ja 90-luvulla sen suosio alkoi jo hiipua. Kyse on videonauhurista, joka ensimmäisenä vapautti television katsojat lähetysajoista, kun ohjelmia saattoi tallentaa ja katsoa myöhemmin.
Ensimmäiset videonauhurit ilmestyivät kauppoihin 1970-luvun lopulla. Nauhurit saattoivat maksaa jopa 6 000 markkaa, eli jopa kaksi kertaa tavallisen työntekijän kuukausipalkan verran.
Pelkkä nauhuri ei riittänyt vaan tarvittiin myös kasetteja, joita katsella. Nekin olivat kovissa hinnoissa.
Videokauden alussa suosiosta kilpaili kolme formaattia: Betamax, Video 2 000 ja VHS, joista viimeinen valikoitui suuren yleisön suosikiksi ja muut saivat väistyä.
Alkuaikojen nauhurit olivat toiminnoiltaan alkeellisia. Kauko-ohjaimia ei välttämättä ollut lainkaan, ja koneen toiminta saattoi olla hidasta. Kuvanlaatukaan ei ollut kummoinen.
Video edusti 80-luvulla ylellisyyttä ja käytännöllisyyttä, kun oman lempiohjelman saattoi nauhoittaa ja katsoa myöhemmin. Monet perustivat omia videokirjastoja, joihin koottiin lempielokuvia ja tv-sarjoja.
Elokuva- ja levy-yhtiöt huomasivat markkinaraon nopeasti. Filmejä, musiikkivideoita ja konserttitaltiointeja ryhdyttiin julkaisemaan myyntivideoina.
Uusi formaatti tuli halvemmaksi kuin perinteinen filmille kuvaaminen ja avasi monelle pienelle yhtiölle mahdollisuuden julkaista omaa tuotantoaan.
Mitä enemmän laitteita myytiin, sitä halvemmaksi ne tulivat. Sitten digitaalitekniikka alkoi syödä analogisen videon markkinoita.
2000-luvulla DVD alkoi todenteolla kaivaa maata videon jalkojen alta. Vuonna 2008 JVC ilmoitti viimeisenä valmistajana lopettavansa videonauhureiden tuotannon.
Nykyään VHS-elokuvilla ei pääsääntöisesti ole arvoa keräilymarkkinoilla. Paitsi, jos kyse on sellaisesta tallenteesta, mitä ei koskaan ole julkaistu muissa formaateissa.
Esimerkiksi 80-luvulla tehtiin toimintaelokuvia ja aikuisviihdettä, jotka julkaistiin ainoastaan videoina. Käytettyjen levyjen, lehtien ja elokuvien myyntiliikkeissä tiedetään, että niilläkin on omat keräilijänsä.
Muuten videoelokuvien arvo on vähäinen – etenkin sellaisten filmien, jotka ovat myös dvd-muodossa alennuslaaritavaraa.
Voiko video sitten jonain päivänä tehdä comebackin vinyylin tapaan? Tuskin.
Uusia nauhureitakaan ei enää valmisteta, toisin kuin vinyylisoittimia. DVD on muutenkin videota näppärämpi formaatti. Kuvanlaatu on parempi, käyttö nopeaa ja helppoa eivätkä laitteet maksa juuri mitään.