Aloitin pari viikkoa sitten puolison yllyttämänä 30 päivän kyykky- ja lankkuhaasteen.
Netissä leviää siis kuntoiluhaasteita, jossa ihmisiä kannustetaan treenaamaan kuukausi tiettyä lihaskuntoliikettä. Harjoituksen kesto tai toistojen määrä kasvaa päivä päivältä, kunnes kuukauden kuluttua tuloksena on vähintään supermiehen tai -naisen kuontalo.
Kesän tullen voi sitten kiskaista bikinit ruholle ja rynnistää rantsuun. No, sentään tällaista ei nettihaasteissa luvattu, mutta mielikuvat laukkasivat jo siihen suuntaan.
Otin haasteen vastaan.
Ensimmäisinä päivinä tartuin päivän harjoituksiin intoa puhkuen. Tässä se kesäkunto nyt tulla jolkottelee, senkun katselen telkkaria ja kyykistelen. Ensin parikymmentä kertaa päivässä, sitten 30, 40, 50… Lankkuhaaste sujui siinä sivussa. Hikeä pukkasi.
Tämän täytyy olla tehokasta, tuumin.
Harjoittelun jälkeisinä päivinä reidet olivat kuin rautatangot. Tuolilta nousu tuntui lähes mahdottomalta, kävely oli yhtä haaristelua kankeilla koivilla. Ja vatsalihaksia jomotti.
Mutta ajattelin, että kipu on kivaa ja kuuluu asiaan. Eikös se kerro siitä, että harjoittelu tepsii, lihakset kasvavat kuin kippari Kallella ja läski sulaa.
Ja viikon treenaamisen jälkeen olin aika varma, että olomuoto on aiempaa sutjakkaampi, satulalaukut aavistuksen pienemmät ja reidet atleettisemmat.
Toisen haasteviikon kohdalla aloin tympääntyä. Loputtomalta tuntuvien jalkakyykkyjen aloittaminen tuntui tervassa hiihtämiseltä.
On mahdollista, että kun treenikaverina toimivan puolison silmä vältti, saatoin jättää muutaman toiston tekemättä. Mutta noudatin sentään haasteohjelmia suurpiirteisesti.
Viimeinen tikki oli se, kun jututin paria liikunnan ammattilaista kuntoiluhaasteista. Molemmat tuumasivat, että juu, on hyvä että ihmiset saadaan edes jollain konstilla ylös sohvatyynyjen uumenista ja pukkaamaan soijaa.
Mutta ongelma on siinä, että lyhyistä kuntoilurupeamista pikavoittoja odottavat ihmiset myös kyllästyvät nopeasti. Ja mitään rantakuntoa ei parilla kyykkyliikkeellä tai vatsalihasharjoituksilla todellakaan tule.
Vaikka koitin keplotella itseäni kuntoiluhaasteista irti, puoliso jatkoi kolmannellakin viikolla sisukkaasti ja torppasi yritykseni jättää rupeama kesken. Mutta sitten löysin pelastuksen: sijaistoiminnot!
Naistenlehdessä sijaistoiminnoiksi kutsuttiin kaikkea (tarpeetonta) puuhastelua, millä ihminen yrittää välttää epämiellyttäviin asioihin tarttumista.
Tiedättehän, kun pitäisi vaikka siivota, sitä alkaa surffailla netissä, telkkarista tulee yllättävän mielenkiintoisia uusintoja ja oikeastaan pari vuotta sohvapöydällä maannut puoliksiluettu romaanikin alkaa kiehtoa.
Onneksi on kevät, joten tarjolla on vaikka mitä sijaistoimintoja. Pihalla voi haravoida, parturoida puskia tai juoda kahvit auringossa.
Polkupyöräkin on talven jäljiltä kurainen, talvivaatteet pitäisi pestä ja pakata varastoon… Millähän korvikepuuhalla niistä laistaisi.