Nastolan Rakokiven alakoulu tempaisi viime viikolla ja järjesti vappumarssin koululta torille. Ilottelun ja imagonnoston ohessa kajauteltiin ilmoille koululaisten toiveita. Listan ykkönen oli hyvä ruoka, mutta kärkisijoille oli kohonnut myös toive siitä, että koululle saataisiin liikuntatelineitä.
Kaikki lasta liikkumaan ja leikkimään innostava toiminta on tervetullutta, olipa kyseessä seikkailupuisto tai luonnossa kasvava puu. Entistä useammin se taitaa olla edellä mainittu.
Täti-ikään ehtineelle suotakoon tovi muisteloille. En mene niin pitkälle, että kaipaisin käpylehmäaikoja, mutta sitä ihmettelen, miksi lapsen – ja aikuisenkin – liikkumisen pitää olla monen mutkan, kalliiden hankintojen tai usein erikseen pulitettujen tila-, seura- ja sisäänpääsymaksujen takana.
Iloinen kirmailu, pallon potkiminen pihamaalla ihan vain huvin vuoksi tai vaikka puihin kiipeily – mihin ne ovat kadonneet?
Luultavasti eivät mihinkään.
Mutta esimerkiksi koulujen pihat vain on useimmiten tarkoitettu johonkin muuhun kuin lasten temmeltämiseen. Helppohoitoista pintaa huoltotoimille ja tilaa opettajien autoille riittää, mutta mitä muuta autiolla asfalttipihalla voi tehdä kun seisoa, syljeskellä ja korkeintaan leikkiä hippaa.
Suomi on puita täynnä, ja tiedän useamman opinahjon, joka on suorastaan metsän keskelle rakennettu. Olisiko vahvimpia puita ja kasveja voinut jättää paikoilleen jo rakennusvaiheessa? Tai istuttaa myöhemmin lapsille kiipeilypuiksi ja seikkailupensaistoksi?
Sallittakoon lapsille edes joskus vapaa pääsy koulujen lähimetsiinkin.
Muistan olleeni usein nyt jo aikuisille lapsilleni hyvin huolestunut vanhempi, jonka mielestä ulos mentäessä on syytä varustautua turvavaljailla ja ylimääräisellä pyöräilykypärällä mahdollisten vaaranpaikkojen varalta.
Lapset on onneksi kuitenkin huomioni mukaan siunattu valikoivalla kuulolla, terveellä kapinahengellä ja luonnollisella uteliaisuudella. Turhat toppuuttelut suodattuvat terveellä tavalla jonnekin kotioven taakse.
Seikkailut odottavat ja maailma on mahdollisuuksia täynnä. Taito ja ketteryys kasvavat vähitellen, ja kolhut sai korjattua pääosin laastarilla. Ylisuojelun sijaan lasta kannattaa ohjata terveen järjen ja suhteellisuudentajun käyttöön.
Vanhat hedelmäpuut eivät aina tuota parasta satoa, mutta niistä voi olla iloa muuten.
Kerran kyläilemään tullut ystävämme tokaisi sisään tullessaan: "Teillä kasvaa lapsia puissa".
Se on minusta parasta, mitä vanhat omenapuumme ovat koskaan kantaneet.