Hiljaisuus on painostavaa. Vai onko? Miksi se oikeastaan pitäisi sellaisena kokea?
Aloin pohtia niin sanottua small talkia eli vaikka sääkeskusteluja. Esimerkiksi ”Onpa ilmoja pidellyt taas” tai mitä tahansa turhaa, mistä ihmiset keksivät puheenaiheita ollessaan tekemisissä jonkun puolitutun kanssa tilanteessa, joka mielletään sellaiseksi, että siinä on pakko puhua.
Kuvittele työpaikkaruokala ja pöydän ääressä istuvat kaksi toisilleen suurin piirtein tuntematonta kollegaa, jotka kohtalo on saattanut yhteiseen pöytään. Puhutaan säästä niin kiireisesti, ettei ehditä ruokaansa pureskella. Puhutaan flunssa-aalloista, joita on liikkeellä. Keskusteltavaa on ja sitä on riitettävä.
Ja miksi? Koska tunnelma olisi muuten vaivautunut. Olisi niin omituista istua hiljaa ja pureskella ruokaansa. Vai olisiko? Vaikka itsekin usein puhun small talkia, mieleeni tulee usein ajatus: Mikseivät ihmiset voisi vain istua hiljaa?
En minä aina ole puhunut small talkia. Muistan, kuinka nuorempana olin paljon rentoutuneempi. Kavereiden kanssa joko juteltiin, tai oltiin hiljaa. Kumpikin tuntui luonnolliselta.
Muistan vanhan sanonnan: ”Tosi ystävyys alkaa siitä, kun hiljaisuus tuntuu luonnolliselta.” Näin oli parikymppiseksi asti. Kunnes sitten tuli aikuisuus kuvioihin ja istuin kerran raitiovaunussa tuttuni kanssa.
Olen aina pitänyt hiljaisuudesta kaikenlaisissa kulkuvälineissä, eikä raitiovaunukaan ollut poikkeus. Olisin mieluusti tuijottanut ikkunasta viliseviä maisemia ja pitänyt suuni kiinni. Mutta ei. Ystäväni reagoi kummallisesti hiljaisuuteeni. Hän alkoi jutella mitä turhimmilta kuulostavista asioista ja johdatti meidät keskusteluun. Tuo hetki oli kuin ahaa-elämys.
Miten kummallisesti tuo raitiovaunukohtaus vaikuttikaan minuun? Nyt minäkin olen small talkin puhuja. Ymmärsin, että tällaisia ihmiset ovat. Tällainen minunkin pitäisi olla. Pölisevä kana.
Toisinaan testaan hiljaisuutta. Jospa en puhukaan mitään? Voi kuinka vaivautunutta kiemurtelua se saakaan aikaan. Heti alkaa säästä puhuminen, jos hiljaisuus kestää vaikka vain tovinkin verran.
Miksi emme voisi aloittaa hiljaisuuden kulttuuria ja puhua vain silloin, kun on asiaa. Olenko liian juro, kun ajattelen näin?