Viime talvena sain kutsun luokkakokoukseen. Lukion vuosikurssilaiseni päättivät, että kymmenen vuotta lakkiaistemme jälkeen on korkea aika tavata.
Aivan mahtavaa, tuumasin.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä suurin osa porukasta oli elämässään sittemmin tehnyt. Muutaman kanssa oli tullut jokunen sana vaihdettua naamakirjassa, pariin oli sattumalta joskus törmännyt ja moikannut varovasti, kun ei ollut varma, mistä tuo tyyppi näyttää niin tutulta.
Kun juhlava kokoontuminen oli käsillä, alkoi stressi. Olisiko pitänyt laihduttaa ja nostella rautaa, etteivät ne ajattele, että onpas se tuonkin takapuoli levinnyt.
Entäs jos en muista nimiä? Juhlapäivän aamuna selasin naamakirjaa ja yritin palauttaa mieleeni annoja, alekseja ja hannoja. Tutun näköisiä, mutta silti jo vieraita.
Tavatessamme huokailimme toisiamme tuijotellessa, ettei kukaan ole vanhentunut päivääkään. Armollista, mutta ehkä vähän itsepetostakin.
Juttua tuli, vaikka suurin osa oli nähnyt toisensa viimeksi keskenkasvuisina. Välissä opiskeltiin, hommattiin asunto ja puoliso. Muutama oli jo pyöräyttänyt pullankin uunista.
Tenttasimme toistemme kuulumisia: missä opiskelit, mitä teet, missä asut, kenen kanssa? Piti näyttää parhaimpansa.
Kuka olisi halunnut kertoa, että koulu jäi kesken, työpaikka meni alta ja avioerokin tuli.
Joka tapauksessa luokkakokous oli mainio tapaus. Päätimme tehdä siitä perinteen. Ehkä jo ensi keväänä vierailu vanhaan kouluun ja kymmenen vuoden päästä kunnon kaksikymppiskarkelot.
Mutta palatakseni tapaamisen päätöstunnelmiin. Kyllä sitä aikuistumistakin oli kymmenessä vuodessa tapahtunut.
Juhlista kesken livahtaneet äidit huikkasivat oven suusta, että johan tässä tihkuu kohta maito rinnuksista ja poistuivat pahoitellen. Joku toinen ulos luikkinut haukotteli tauotta, ja mutisi, että on pakko päästä nukkumaan.
Silti toistemme silmissä olemme yhä niitä huolettomia lukiolaisia, jotka tunkivat penkkareissaan kanankakkaa kahvinkeittimeen ja silakoita ilmastointikanaviin. Ja jotka pitivät kouluvuosinaan opettajan alakerrassa niin äänekkäät bileet, että korvat punoittavat vielä kymmenen vuoden jälkeenkin.
Näitä voidaan puida hymy huulilla taas seuraavassa luokkakokouksessa.