Juhannus kaupungissa on ihana. Yhdet parhaista yöttömän yön muistoista ovat kuumasta asvalttiviidakosta, kesän kyllästämästä kaupungista.
Kun puoli Suomea matkaa mahdollisimman kauas sivistyksestä, alkaa jäljelle jääneitä yhdistää kaupungin näkymätön side.
Kaupungissa voi aluksi lähteä yhdessä muiden erilaisten kanssa kokolle. Joku toinen on valmistellut sen puolestani, ja minun tarvitsee vain saapua paikalle oikeaan aikaan.
Kokolla tapaa yllättäviä tuttuja, ehkä vuosien takaa. Ja näkymätön side puuttuu peliin: kun jäljellä olemme vain me, olemme toisillemme tuttavallisia ja kivoja.
Kerran vanha puolituttu tarjosi minulle ja ystävälleni autokyydin satamasta kaupunkiin, tuosta vain, vaikka normaalipäivänä olisimme ohittaneet toisemme ehkä nyökkäämällä.
Emme olisi tunteneet tarvetta puhua, ainakaan kiusaantumatta, kun mitään puhuttavaa ei varsinaisesti ollut.
Mukavuudenhaluista hermoilijaa helpottaa tietoisuus siitä, että kylmäketju ei katkennut ja grillausjuusto on säilynyt alle plus kuudessa. Taloyhtiön pihassa on grilli valmiina, sinne siis katoksen alle. Ja jos tihku ei huvita, sisällä on lämmin.
Tuntumaa nurtsiin ja koleaan veteen saa sattuvasti järvisuomalaisessa kaupungissakin. Rannalla on tilaa, jos on rantakeli.
Ja ihmisen kaipuuseen voi lähteä kurkkaamaan lähimmän huoltsikkamyymälän ovesta sisään: ruuhkaa on takuulla jonoksi asti.
1990-luvun lopun Helsinki oli juhannuksena tyhjä, oikeasti tyhjä. Kun työvuoro huvipuistossa päättyi, toivoi, että olisi sittenkin sopinut jotakin illaksi ennen aamuhukin alkua.
Yöllä lähiösoluhuoneen naapurissa bailattiin bassot raikuen. Onneksi kuuntelivat radiota. Avasin omasta mankastani saman kanavan ja siedin meteliä aavistuksen paremmin.
Myönnän: sinä juhannuksena kaipasin pois kaupungista.