Kim Thúy erottuu heti joukosta Lahden kirjailijakokouksessa. Hänen naurunsa kuuluu kauas ja usein. Kärppämäisellä vikkelyydellä liikkuva Thúy säteilee hyväntuulisuutta ja positiivista energiaa. Siitä huolimatta, ettei elämä ole päästänyt häntä helpolla.
– En muuttaisi elämästäni mitään. Yhtään mitään. Ilman koettelemuksia en olisi tällainen ihminen, tässä ja nyt.
Ajelehtiminen täyteen ahdetussa veneessä myrskyjen ja merirosvojen armoilla tuntuu pelottavalta. Eikö edes venepakolaisuus ollut liikaa?
– Ei. Sen jälkeen elämä on tuntunut lottovoitolta. Kun lähdimme kalastajaveneelle Vietnamista, emme tienneet minne päädymme. Olimme valmiita kuolemaan. Sellaisen tunteen jälkeen kaikki eteen tulevat asiat ottaa vain kiitollisuudella vastaan.
Vene upposi silmien edessä
Thúy oli 10-vuotias, kun hänen perheensä pakeni Vietnamista sen jälkeen, kun maan etelä- ja pohjoisosat yhdistyivät. Vaikka maa oli ollut sodassa, ei Thúy tiennyt siitä juuri mitään. Hän eli hyvin suojattua elämää yläluokkaisessa perheessä, jossa äiti piti yllä moitteetonta kuria ja järjestystä.
Hiljattain suomennetussa esikoisromaanissaan Thúy kuvaa näitä tapahtumia fiktiolla höystettynä. Ru (suomennos Marja Luoma) ilmestyi ranskaksi jo lähes 10 vuotta sitten, mutta sitä käännetään yhä uusille kielille. Thúy kiertää ympäri maailmaa kertomassa kirjastaan ja elämästään. Viime vuonna kirja vei häntä 25 maahan.
– Ilmastolle matkusteluni on tietysti huono asia. Haluan kuitenkin antaa äänen pakolaisille, auttaa ihmisiä ymmärtämään millaista on olla pakolainen. Oma kokemukseni pakolaisena on hyvin helppo, kaikilla asiat eivät mene yhtä hyvin.
Kun Thúy kertoo tarinaansa pidemmälle, kokemuksia ei ensimmäisenä luonnehtisi helpoiksi.
Palvelijoihin ja mukavaan elämään tottunut perhe ahtautui laivan ruumaan parin sadan muun pakolaisen kanssa. Heitä oli niin paljon, ettei kukaan istunut tai seissyt, he olivat kasassa. Merenkäynnin yltyessä lähes kaikki voivat pahoin, joten olot ruumassa kävivät kamaliksi.
Kuin ihmeen kaupalla laiva pääsi maihin Malesiassa. He olivat onnekkaita, sillä he olivat säästyneet merirosvoilta ja myrskytuulilta. Kuin kohtalon oikusta rankkasade alkoi juuri, kun pakolaiset olivat päässeet uimalla maihin.
– Olimme yhä rannalla vaatteet vettä valuen, kun laivamme upposi. Aivan siinä silmiemme edessä. Jos sade olisi alkanut 15 minuuttia aiemmin, en olisi tässä nyt kertomassa tarinaani.
Kala-allergia katosi pakolaisleirillä
Malesiassa pakolaisille perustettiin leiri. Punainen Risti oli perustamassa Vietnamin venepakolaisille leirejä sinne tänne, sillä veneitä saapui myös Thaimaahan, Hongkongiin ja Filippiineille.
Elämä pakolaisleirillä oli karua. Thúyn perhe joutui asumaan teltassa, joka oli valtavan käymäläkuopan vieressä. Haju oli sanoinkuvaamaton.
– Ihminen on ihmeellinen. Alitajunta kehotti nenääni olemaan haistamatta tuota kuvottavaa hajua. Haistoin kaiken muun, mutta en sitä hajua. Niin pystyin nukkumaan kuukausikaupalla siinä kuopan äärellä.
Thúy on vakuuttunut siitä, että ihminen on selviytyjä. Nykyään hän luottaa omaan kehoonsa ja uskoo, että se hoitaa homman aina parhain päin.
Lapsena Thúy oli hyvin heikko. Hän oli allerginen lähes kaikelle. Hän ei voinut syödä kalaa, maitoa tai kananmunaa. Etenkin kala-allergia oli paha. Hän sai hengitysvaikeuksia heti, jos suuhun joutui kalanmakua.
Pakolaisleirillä ruokana oli lähes yksinomaan kalaa. Ja kas kummaa, Thúy ei saanut mitään oireita.
– Mikään ei varmasti tapa minua enää, nauraa Thúy.
Pakolaisleirillä oli kymmeniä mahdollisuuksia kuolla. Oli ripulia, tarttuvia tauteja, käärmeitä, hyönteisiä, infektioita ja päähän putoavia kookospähkinöitä.
– Niin kävi eräälle pakolaisnaiselle. Hän oli menettänyt kaiken, mutta oli juuri saanut kuulla pääsevänsä Kanadaan. Kun hän käveli ulos avustustyöntekijöiden teltasta, pam, kookos putosi hänen päähänsä ja hän kuoli heti. Siitä lähtien olen uskonut vielä vahvemmin kohtaloon.
Pakolaisleirillä ihmisyyden kadottaa nopeasti
Thúy pitää itseään äärimmäisen onnekkaana, sillä hän joutui olemaan pakolaisleirillä vain neljä kuukautta. Sitten perhe pääsi Kanadaan.
Ensimmäinen näkymä Kanadasta oli lentokoneeseen asti näkyvät lumikentät. Lumen puhtaus ja lumoava hohde tekivät suuren vaikutuksen pakolaisleirin lian ja pölyn jälkeen.
– Synnyin silloin uudestaan. Se ei ollut vain symbolinen uusi alku, vaan tunsin todellakin kaiken alkavan alusta, puhtaasti.
Muutto vieraaseen maahan oli tietenkin haastavampaa Thúyn vanhemmille. He olivat tottuneet mukavaan elämään, mutta jouduttuaan pakolaisiksi he olivat luvanneet – he eivät valita mistään.
Kanadassa pakolaiset otettiin avosylin vastaan ja perhe majoitettiin aluksi hotelliin. Heti ensimmäisenä päivänä omistaja tarjosi perheen isälle siivoustyötä. Isä kokosi perheen ympärilleen ja aloitti sanomalla "olemme niin onnekkaita". Sitten hän kertoi uudesta työstään. Sanomattakin oli selvää, ettei isällä ollut kokemusta luuttuamisesta, mutta hän otti siivoustyöt ilolla vastaan.
– Hotellin johtaja teki hienon eleen antaessaan isälle työtä. Sillä hän sai takaisin arvokkuutensa. Ei hotellissa oikeasti tarvittu siivoojaa.
Thúy muistuttaa, että pakolaisleirillä ihmiseltä katoaa arvokkuus. Ja se on vaarallista. Siksi hän ei väsy puhumaan siitä, millaisia aikapommeja maailman pakolaisleirit tällä hetkellä ovat.
– Monet elävät leireillä vuosia. Sellaisissa oloissa ihmisyys alkaa kadota. Kun joku värväri sitten tulee ja antaa hieman kunnioitusta ja jopa tehtävän, siinä tilassa ihminen suostuu mihin vain. Vaikka tappamaan.
Autistinen poika opetti katsomaan maailmaa toisin
Thúy on malliesimerkki onnistuneesta kotoutuksesta. Hän oppi vaivatta ranskan kielen, opiskeli juristiksi, teki töitä lakinaisena, kyllästyi, perusti ravintolan, lopetti, ryhtyi kirjailijaksi. Hänen mielestään kaikki vaikeudet ovat vain kasvattaneet häntä ihmisenä.
– Jos olisin päättävässä asemassa, ottaisin ilomielin pakolaisia vastaan. Ne jotka ovat selviytyneet paosta ja leirielämästä ovat superihmisiä. He ovat parasta a-luokkaa. He eivät vähästä valita.
Thúy on äärimmäisen kiitollinen kanadalaisille lämpimästä vastaanotosta ja kaikista mahdollisuuksista, joita hän on saanut. Thúyn elämän iloa ei hälvennä edes pojan sairaus. Perheen nuoremmalla pojalla on diagnosoitu autismi. Hänen myötä Thúy opetteli tarkkailemaan maailmaa toisin.
– Ilman häntä en olisi voinut ryhtyä kirjailijaksi. Hän opetti minut näkemään maailmaa eri tavoin ja aistimaan asioita.
Joka kerta ulos mennessään poika jäi pitkäksi aikaa rappusille ja heilutteli päätään. Thúy ei ymmärtänyt, miksi hän tekee niin. Niinpä hän kokeili samaa. Saman tien hän tajusi, että poika tunnustelee poskillaan tuulta.
– Olen paljon parempi ihminen, kun minulla on hänet. Hänen myötä olen oppinut pysähtymään ja rauhoittumaan. Ennen minulla oli kiire suorittaa, koska tunsin olevani aina muita kymmenen vuotta muita jäljessä.
Thúy ei vaihtaisi elämästään yhtään koettelemusta pois. Hän on tyytyväinen voidessaan olla vahva ja voidessaan luottaa itseensä.
– Urheilussa vahvuutta haetaan lisäämällä painoja tai nostamalla vaatimuksia. Mutta elämässä, kun vastaan tulee esteitä, ihmiset lannistuvat ja rupeavat itkemään. Ei sen niin pitäisi olla.
Kim Thúy vieraili Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.