Bussipysäkillä pojannaskali jojottelee räkäklimppiä kielensä päältä kohti maata ja takaisin. Välillä poika sylkee muiden bussinodottajien jalkoihin.
Kun räkäleikki alkaa kyllästyttää, poika alkaa potkia hiekoitussoraa. Jokainen pysäkillä seisoskelija saa hiekasta osansa.
Poika ehtii kehitellä niin ikään hauskan leikin pomppia pysäkin ja autotien välillä. Seuraan vuorotellen kauhulla pojan toilailuja ja muiden bussinodottajien ilmeitä.
Kukaan ei sano mitään. Poika ei selvästi ymmärrä, että räkäleikki on huonoa käytöstä, soran potkiminen typerää ja autotiellä pomppiminen vaarallista.
Pähkäilen, pitäisikö sanoa jotakin. En saa suutani auki.
Pääsen bussiin. Parin pysäkin päästä kyytiin nousee nuori nainen. Hän astelee vapaalle paikalle eteeni ja nostaa lumiset kenkänsä vastakkaiselle penkille.
Seuraavan istujan onkin siinä sitten kiva kastella pöksynsä. Melkein avaan suuni, mutta jätän taas sanomatta. Aikuisen käytöksestä on vielä vaikeampi huomauttaa kuin lapsen.
Niinpä poistun bussista sanomatta sanaakaan huonokäytöksiselle pikkupojalle ja penkinkastelijanaiselle, mutta jäin miettimään, milloin kanssaihmiselle voi huomauttaa siitä, että tämän käytöksessä on parantamisen varaa.
Olisiko räkivä ja kiviä potkiva poika ottanut mielipiteestäni vaarin, jos olisin torunut häntä vai olisiko hän haistatellut? Ja olisiko minulla edes ollut oikeutta puuttua tilanteeseen?
Ehkä sitten, jos räkäklimpit olisivat sadelleet omille kengilleni tai poika olisi joutunut todelliseen vaaraan tai aiheuttanut vaaraa muille autotiellä sahatessaan.
Reviirimme on yllättävän iso. Muiden tekemisiltä suljetaan silmät ja ollaan kuin ei mitään nähtäisi tai kuultaisi. Ehkä siksi vieraalta ihmiseltä tulevaa palautetta on myös vaikea ottaa vastaan ja sitä on vähintään yhtä vaikea antaa.
On vähintään outoa, jos joku vieras lähestyy ja vielä puhuu tai etenkin, jos tämä huomauttaa omista tekemisistä. Eikä omakaan suu aukea, vaikka pitäisi, sehän on tullut todistettua.
Päätinkin, että jos vielä törmään bussipysäkillä mainitsemaani pikkupoikaan, ehkä puutunkin hänen toilailuihinsa.
Seuraavana päivänä minä ja poika odottelimme taas yhdessä linjuria. Yllätys oli suuri, kun räkäleikeistä ei ollut enää tietoakaan eikä kukaan saanut kivistä jaloilleen. Päinvastoin, poika seisoskeli pysäkillä kiltisti hymyillen.
Ehkä hänellä oli aiemmin vain huono päivä. Joskus ihmiset, niin isot kuin pienet, osaavat yllättää mahtavalla tavalla.