Ilona muutti Lahteen kahdeksan vuotta sitten eron jälkeen. Hän istui tyhjässä ja pimeässä asunnossaan. Silloin hän tunsi ensimmäistä kertaa musertavaa yksinäisyyttä.
Hän kysyi itseltään, miten minä pärjään. Aluksi yksinäisyys näkyi pelkona selviytyä arkisista asioista, mutta myöhemmin siitä tuli henkisempi asia.
Myös Juha erosi 2000-luvun alussa.
- Aloin tuntea häpeää ja sen vuoksi vetäydyin erilleen. Jotenkin se muuttui hallitsemattomaksi. En kyennyt palaamaan ihmisten seuraan, hän kertoo.
Hän sanoo, että yksinäisyys voi tuntua fyysisenä kipuna.
- Tuntuu, että pakahdun. Ottaa rinnasta. On pakko lähteä liikkeelle, tehdä jotain. Saatan soittaa kavereille tai lähteä ajelemaan ilman päämäärää. Illat ovat pitkiä ja silloin palaan taas omiin oloihini ja yksinäisyyteen.
Ihminen voi kokea yksinäisyyttä lapsesta asti. Ilonalle on käynyt juuri näin. Avioliitossa hän purki tunteensa työhön, mistä seurasi työuupumus.
Nyt Ilonasta tuntuu, että hän yritti ratkaista ongelmansa väärällä tavalla.
- Olen varmaan alistunut tähän tilanteeseen. Rupesin polttamaan tupakkaa korvikkeena ihmisille. Istun parvekkeella, tupakoin ja keskustelen itsekin kanssa.
Ihmisen iho on paras peitto
Erottuaan Ilona alkoi käydä retkillä ja istua kahviloissa. Niissäkin hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi.
Nyt hän on mukana järjestötoiminnassa. Sieltä elämään tuli tuttavia, jotka eivät tiedä, että Ilona on yksinäinen.
- En uskalla lähestyä toista ja ruveta puhumaan yksinäisyydestäni. Se on niin herkkä ja kipeä asia.
Eniten Ilona kertoo kaipaavansa fyysistä läheisyyttä ja ihmisen ääntä. Hän siteeraan Liisa Tavia, joka vanhassa laulussaan toteaa, että ”ihmisen iho on paras peitto”.
Ilonan mielestä on olemassa kahdenlaista yksinäisyyttä. Heikoimmassa asemassa ovat ne, jotka jäävät neljän seinän sisään. Ilona on löytänyt pelastuksekseen ja selviytymiskeinokseen runojen kirjoittamisen.
- Nykyään puhutaan kovasti sinkuista, mutta minusta sillä vain yritetään keventää asian ydintä. Ei tarvitse kuin katsoa kaupungilla tai kaduilla ympärilleen, niin huomaa, että yksinäisyyttä on joka paikassa. Siitä vain puhutaan niin harvoin.
Deittisivustot ja kumppaninhakuilmoitukset todistavat samaa. Sen enempää Ilona kuin Juhakaan eivät uskalla lähestyä ihmistä palveluiden kautta.
- Uskon arkipäivän kohtaamisiin, Juha sanoo.
Hän kaipaa ystävää, jonka kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut. Hän uskoo, että oikea ihminen tulee kuin puun takaa, vahingossa ja etsimättä.
Kaveria ei jätetä
Juha tuntee usein, että hän on jo heittänyt kirveen kaivoon. Onneksi hänellä on hyviä päiviä, jotka antavat uskoa tulevaisuuteen.
Nyt hän viettää aikaansa Tukipisteessä ja on mukana Miete Ry:n toiminnassa Ilonan lailla.
- Tukipiste estää minua tekemästä vääränlaisia valintoja. Se antaa mahdollisuuden puhua ja toimia oikein. Välillä voin vain nauraa ja tehdä elämästäni komediaa, mutta on se joskus melkoista tragediaa, Juha toteaa
Hän uskoo, että yksinäisyydestä kärsivät ihmiset voivat auttaa itseään ja toisiaan. Riittää, kun ottaa kaveria hihasta ja vie hänet tukipalveluiden pariin tai vaikka kuntosalille tai keilaamaan.
Ilonan mukaan vanha sanonta siitä, että kaveria ei jätetä, toimii tässäkin.
Lisäksi hän kannustaa ihmisiä kertomaan muille tunteistaan ja yksinäisyydestään. Ehkä siihen sitten löytyisi helpotusta.
Haastateltavien nimet on muutettu.