Puhelin ja televisio ovat lyömätön yhdistelmä. Kuka edes katsoo nykyään telkkaria ilman, että samalla hyppysissä on älypuhelin tai tabletti. Alati
Aivan sama, mitä isosta ruudusta tuijottaa, sitä pitää samalla kommentoida, mielellään jopa korostetun kärkkäästi. Keskustelua ei käydä niinkään samassa huoneessa olevien kesken, sillä hekin tiiraavat tiiviisti kahta ruutua. Sen sijaan kommentointi tapahtuu esimerkiksi 140 merkin muodossa some-maailmassa.
"Vihdoin on urheilut urheiltu ja päästään asiaan. #Satuhäät". Näin twiittasi joku Sotshin kisojen jälkeen, kun Ylen Satuhäät-ohjelma palasi telkkariohjelmistoon. Ja siitä se sitten lähti. Vaikka lähti se suurtapahtuman, olympialaistenkin, aikaan.
Mutta tapaus Satuhäät. Siinä on iskevä esimerkki puheenaiheiden luojasta.
Joka viikko satoja kommentteja sulhasen ja morsiamen yhteensopivuudesta, luonteenpiirteistä, ulkonäöstä, hääjärjestelyistä, niiden onnistumisesta – tai lähinnä epäonnistumisesta. Kaljoittelusta hääjuhlissa. Törttöilystä. Draamasta. Mistä tahansa.
Sama homma viikosta ja ohjelmasta toiseen. Silti yhtä viihdyttävää. Mitä enemmän aiheesta twiittaillaan, sitä tiiviimmin muutkin seuraavat samaa ohjelmaa.
Ja mitä mehukkaamin visertää, sitä enemmän suositteluja ja uudelleentwiittauksia. Siis että muut ohjelmaa tuijottavat ja puhelintaan samalla käpälöivät näyttävät, että ovat huomanneet sinut. Sehän se on some-jupinassa parasta.
Oman kommentin ahtaminen muutamaan lauseeseen tuo paineita. Pitäisi olla kekseliäs, hauska, nokkela, oivaltava ja samalla asian ytimeen iskevä, että muut huomaavat ja antavat respektiä, merkkaavat aivopierusi tähdillä ja kailottavat lauseesi omille seuraajilleen.
Tylsintä on, jos kukaan ei reagoi mitenkään.
Eivätkä somehullut ole hurahtaneet vain hömppään. Päivän uutisia ja keskusteluohjelmien aiheita kommentoidaan vähintään yhtä kiihkeästi. Huikea palkinto on, jos oma kuolematon lausahdus näytetään suorassa telkkariohjelmassa. Ja sitten siitä keskustellaan.
Silti vuosikaudet on väitetty, että yleisöt sirpaloituvat ja yhteisöllisyys rapisee. Ehkä perinteiselle yleisöydelle onkin käynyt näin.
Mutta toisaalta ei ihminen ole luontaisesti tuppisuu. Haluamme ottaa kantaa aiheisiin, joista muillakin on mielipide. Ja mikä pakko se on ääneen sanoa, jos sen voi naputella ruudullekin.
Pitäisi vain keksiä jotain fiksua sanottavaa…
