Puhelimme kuolemasta ja keskusteluumme putkahti sana testamentti, joka minusta on yhtä kuin vainajan viimeinen tahto. Minun logiikallani testamentin tekijä ilmoittautuu ennakkokuolleeksi.
”Tässä olisi toistaiseksi elossa olevan kalmon ajatuksia”.
Keskustelukumppanini tokaisi, että testamentin voisi aloittaa lauseella: ”Tämä on tahtoni, jos satun kuolemaan”.
Vähän niin kuin, että jos satun kaatumaan ja katkaisemaan käteni, en tule töihin. Jos ripulini estää minua matkustamasta nyt, lähden, kun vatsani on kunnossa.
Vau! ”Jos nyt satun kuolemaan, pitäkää levyni – siihen saakka, kunnes palaan. Testamentti siltä varalta, jos sattuisin kuolemaan.
Ei paha. Niin päädyimme ajatuksen, että testamentti on hyvä juttu. Rauha säilyy suvussa hautajaisten jälkeenkin.
Sitten rupesimme miettimään, miksi kuolema on niin hankala asia, vaikka se on yhtä luonnollista kuin syntyminen, juominen, syöminen, hengittäminen ja naiminen. Silti naimisesta ja kuolemasta ei puhuta mielellään.
Ne ovat tabuja, sottaista touhua. Syy vaikenemiseen lienee siinä, että ne ovat perhanan henkilökohtaisia asioita.
En sano, että ”Hei! Et viitsisi kuolla puolestani, kun en nyt ehdi. Mä kuolen sitten joskus sun puolesta, kun sulla sattuu olemaan kiire". Tai: ”Hei, viitsitkö naida puolestani, mua ei hotsitakaan”. Mutta joku voi nauttia puolet juomastamme tai syödä sen toisen lihapullan.
Myös suhtautumisemme elämänjanan alku- ja loppupäähän eroaa kuin yö päivästä. Ihmisen syntymä on aamupää. Äidin ympärillä pyörii asiantuntijoita, koneet naksuttavat, happi virtaa.
Mutta kun ihminen kuolee, hän saattaa pahimmassa tapauksessa unohtua omaan pikku yksiöönsä jopa vuodeksi. No, toki oma koti aina laitoksen voittaa.
Ihan samalla lailla eroaa syntymän odotus kuoleman odotuksesta. Tulevia vanhempia valmennetaan. Suku kantaa lahjoja ja tulokkaalle sisustetaan miellyttävillä väreillä sekä pehmoleluilla somistettu vauvanhuone.
Entäs, kun ihminen alkaa saavuttaa illan, elämänjanansa loppupään. Aika varhain hänet ikään kuin huomaamatta irrotetaan ympäröivästä maailmasta sulkemalla hänet yksin omaan kotiinsa tai kärräämällä hänet laitokseen.
Sen jälkeen häneltä aletaan riisua minuutta. Lääkkeillä hänet hiljennetään ja sulatetaan massaan. Häneltä riistetään oikeus liikkua ulkoilmassa.
Lopulta häneltä viedään viimeisinkin ihmisyyden arvo, mahdollisuus säädellä omaa rakkoaan.
”Eikös mamma nyt huomaa, että on tiistai, pissalla käydään torstaisin”.
Kysyimme toisiltamme, miksi tässä kulttuurissa ja sivistysmallissa ihminen ei saa kuolla yhtä monien huolehtivien katseiden ja käsien keskellä kuin syntyessään? Miksei meitä valmenneta kuolemaan?
Taisikin siis olla niin, että ei kuolema hiljennäkään meitä. Me mykistymme ajatellessamme omaa kohtaloamme vanhustenhoidoksi kutsutussa helvetissä.
