Haluan auttaa ystäviäni hädässä, mutta siitä huolimatta minulla on korkea kynnys tukeutua heihin ahdingossani. Kuvittelen mielelläni, että ystäväni ovat vain fiksuja tyyppejä, jotka tuovat älyllistä sisältöä elämääni, mutta paskoinakin kausina pärjäisin oikein hyvin ilman heitä.
Tämän kaltaiset ajatukset ovat tietenkin silkkaa itsepetosta, sillä viimeaikoina olen tarvinnut ystäviäni epätoivoisesti.
Voimattomuuteni näyttäminen jopa omille ystävilleni on minulle todella vaikeaa. Ennen kuin sain avattua suuni niistä asioista, mitkä minua todella painavat, pelkäsin, että ystäväni hylkäävät minut, jos he näkevät heikkouteni.
Todellista rohkeutta minulta lopulta vaatikin luopua omasta viisaan ja vahvan ihmisen kuorestani.
Ystäväni eivät kuitenkaan kääntäneet minulle selkäänsä vaan päinvastoin tarjosivat huolenpitoaan ja tukeaan auliisti.
Oli vapauttavaa saada kokea, etteivät ystäväni pidä minusta vain siksi, että osaan näyttää vahvalta ja pystyn kätkemään herkkyyteni suojamuurin taakse. Minulle on tilaa heidän elämässään myös heikkona ja apua tarvitsevana.
Pelko siitä, että ihminen, jolle haluaisimme puhua, nauraa tai hylkää meidät, saa usein vaikenemaan polttavasta puhumisen tarpeesta huolimatta. Hautaamme syvälle sisäämme ne asiat, joiden taakasta voisimme vapautua jakamalla ne jonkun kanssa ja kohtaamalla niihin liittyvät torjutut tunteet.
Tukahdutetut tunteet ja kokemukset kasvattavat taakkaa sisällämme ja lopulta raskaan painolastin kantamisesta tulee niin itsestään selvä osa itseämme, ettemme osaa enää kuvitella elämäämme ilman sen raahaamista.
Ja toistuvan tukahduttamisen myötä katoaa vähitellen myös tarve puhua mieltä painavista asioista.
Halu taakan purkamiseen syntyykin yleensä ravistelevan kokemuksen seurauksena. Olosuhteiden muuttuessa saamme mahdollisuuden pohtia itseämme ja elämäämme uudesta suunnasta.
Tosin uudenlainen näkökulma omaan itseen voi tuntua myös niin epämiellyttävältä, että se vain entisestään ruokkii halua pysyä kiinni vanhoissa ja tutuissa toimintatavoissa.
Olen onnellisessa asemassa, sillä minulla on ystäviä, jotka suhtautuvat kokemuksiini vakavasti vähättelyn sijaan. He eivät ole tyytyneet vain sanomaan, että kyllä se siitä, vaan he ovat pystyneet esittämään tarkkasilmäisen kipeitä kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut näkemään itseni uudessa valossa.
Ystävyys ei nähdäkseni ole pelkkää samaa mieltä olemista ja hauskanpitoa vaan myös kykyä antaa sekä vastaanottaa rakentavaa palautetta.
Ilman ystäviäni näkisin itsessäni vain ne asiat, jotka sopivat minäkuvaani enkä sokeudessani kokisi tarvetta korjata niitä toimintatapoja, jotka vahingoittavat itseäni ja läheisiäni.