Kuinka vaikeaa voi olla ostaa syntymäpäiväkortti? Tuskailin tätä taannoin etsiessäni onnittelulappusta tuttavani kolmikymppislahjan kylkiäiseksi.
Valikoima on valtava. Mitä isompi kauppa, sitä jättiläismäisempi valikoima.
Ja miten ihmeessä löydän oikeanlaisen kortin? Kussakin on erilainen tunnelma – vääränlaisesta kortistahan voi jopa loukkaantua.
Ensimmäinen tiukka päätös on kaupan valinta. Menenkö kirjakauppaan, tavaratalon korttiosastolle vai lähikaupan hätävarojen äärelle? Kussakin on omanlaisensa valikoima.
Kirjakaupassa korttien hintaan on tuupattu muutama euro muita putiikkeja enemmän, mutta toisaalta valikoimakin on vakuuttavaa: on kohokuvioitua, leikkitimantein höystettyä ja käsintehtyä.
Tavaratalossa taas korttihyllyt mitataan metreissä. Vaihtoehtoja ainakin on niin, että kortit vilisevät silmissä. Huumorikortit, kukkakortit, eläinkortit, biisikortit.
Lähikauppaan en uskalla kortin ostoa jättää. Ei sieltä kuitenkaan löytyisi oikeanlaista.
Päätä alkaa särkeä.
Seuraava ongelma iskee siinä vaiheessa, kun olen ravannut korttiväliköstä toiseen ja hypistellyt kymmeniä eri kortinliprakkeita. Pitäisi löytää saajansa näköinen kortti.
En ehkä voi hommata hassua eläinkorttia, jollaisesta itse pitäisin. Mitä minä oikeastaan tiedän kortin saajasta? Tunnenko hänet tarpeeksi hyvin, että tiedän, mistä hän pitää?
Siis kolmikymppinen. Mies. Kaupunkilainen. Käy töissä. Kuntosalilla. Matkustelee turistikohteissa, joskus kotimaassa. Pitää tukkansa ojennuksessa. Avoliitossa. Ei lapsia.
Okei, hylkään eläinkortit. Hylkään perinteiset ruusukortit. Pitääkö joku niistä oikeasti? Kenen persoonaa sellainen kuvastaa?
Entä karviskortti? Muumit? Hupikortti?
”Helpoin konsti päihittää kolmenkympin kriisi on unohtaa se – hyvää syntymäpäivää”. Jos ei kuitenkaan.
Hermot menevät. Lähden kirjakauppaan.
Hintalaput sattuvat silmiin: korteista saa pulittaa viisi euroa, 4,50, 2,50 – kuka haluaa maksaa kerran vilkaistavasta kartonginpalasesta enemmän kuin pullakahveista?
Kirjakaupan valikoima on onnekseni tavarataloa suppeampi. Alkaa tympiä koko kortin etsintä.
Jättäisinkö homman suosiolla puolisoni tehtäväksi? Pitääkö koko korttia oikeastaan edes hankkia? Eiväthän miehet kai edes korteista piittaa.
Viimein keksin ratkaisun. Valitsen korttitelineen, jonka sisältö vaikuttaa lupaavimmalta.
Silmät kiinni. Huidon hetken ilmaa, kunnes pysätän sormeni sojottamaan suoraan eteenpäin.
Onnea juhlapäivänäsi, siinä lukee. Kohokuvioitu punainen kitara. Kimallusta, miehekkäällä tavalla. Tämä se on.
Ongelma ratkaistu. Eihän tässä mitään stressattavaa ollutkaan. Hyvää syntymäpäivää!