Kirkkaanvärinen tivolikieputin pyörittää innoissaan kirkuvaa nuorisolaumaa ylös ja alas. Välillä ollaan pää alaspäin, välillä kasvot taivasta kohti. Heikkohermoiselle tulee paha olo pelkästä katsomisesta.

Ville Sariola, 32, seisoo laitteen vieressä ja hymyilee leveästi. Kiljahduksista päätelleen uutuuslaitteen valinta on osunut nappiin.

– Olen testannut. Koettelee kyllä rajoja.

Sariola koeajaa kaikki uutuuslaitteet, mutta siihen ajelut sitten jäävätkin. Tivolissa kasvaneelle tivoli ei ole huvittelupaikka. Se on työpaikka, koti ja elämäntapa.

Tivolissa kaikki ovat sinun, minun ja meidän lapsia

Lapsuudessa tivoli oli Ville Sariolan leikkikenttä. Tavallisesta leikkikentästä sen erotti ympäristö, joka vaihtui parin viikon välein. Pieni Ville oli vilkas poika, joten pikkutapaturmat olivat enemmän sääntö kuin poikkeus.

Pahimmilta kolhuilta Sariola on kuitenkin välttynyt, sillä tivolilaiset ovat aina huolehtineet paitsi omista, myös toistensa lapsista. Valvovia silmiä on enemmän kuin perusperheessä, mutta silti vikkelät kintut ehtivät joskus vilistää karkuun. Silloin saattaa vaikka jäädä matojunan alle.

– Meillä oli aikanaan matojuna, eikä siihen aikaan ollut muita turva-aitoja kuin narut laitteiden ympärillä. Karkasin lastenhoitajaltani ja halusin matojunan kyytiin. Niinhän siinä kävi, että jäin sen junan alle. Olin ehkä puolitoistavuotias.

En kasvata Oivasta tivolinjohtajaa. Ville Sariola

Sariolan oma poika Oiva on nyt samanikäinen. Vesseli vilistää tottuneesti laitteiden välissä, mutta ei koskaan yksin. Jos isä Ville tai äiti Anna Sariola ovat kiinni töissä, Oivan kannoilla kulkee hoitaja. Tai sitten Sulo, perheen kultainennoutaja, joka ei hevillä päästä poikaa silmistään.

– Korostamme aina uusien työntekijöiden perehdytyksessä, että omat lapset ovat suurimmassa vaarassa. He ovat niin tottuneita tivoliin ja laitteisiin, etteivät osaa varoa tai pelätä mitään. Siksi heitä pitää kahta kauheammin vahtia ja komentaa.

Tivolissa kasvaneet lapset turtuvat tivoliin toisellakin tapaa. Jos karusellit ja muut kieputtimet ovat osa arkea, ne muuttuvat jännittävästä tavalliseksi. Ja tavallinen muuttuu jännittäväksi.

Jos jonkinlaiset hiihtäjät opettivat ymmärtämään

Siinä missä kaverit kadehtivat Ville Sariolan värikästä lapsuutta ja jännittävää kasvuympäristöä, Sariola itse kaipasi nuorena normaalia. Siis sitä, että lähdettäisiin yhdessä mökille eikä tehtäisi mitään. Tai sitä, että saisi aloittaa harrastuksen ja tulla siinä hyväksi.

– Olen aina ollut tosi urheilullinen ja ehkä minussa olisi ollutkin ainesta urheilijaksi. Mutta kun keväällä lähdettiin kiertueelle, harrastukset jäivät. Moni laji olisi vaatinut harjoittelua kesälläkin eikä siihen ollut mahdollisuutta.

Talvet Sariola kävi koulua niin kuin muutkin ikätoverit, mutta kesät hän kiersi Suomea tivolin mukana. Siksi kaverisuhteet katkesivat aina kesän ajaksi ja yhteiset uimareissut ja futismatsit jäivät väliin. Syksyllä piti aina vähän jännittää, jatkuuko juttu siitä, mihin se keväällä jäi.

Ville Sariola sanoo olevansa perusluonteeltaan sosiaalinen, ”samanlaista säklättävää sorttia” kuin koko muu perhe. Siksi porukkaan pääseminen tai siinä pysyminen ei ole koskaan ollut hänelle vaikeaa.

– Kovin sisäänpäin kääntynyt introvertti ei pärjäisi tässä ympäristössä. Toisaalta tivolielämä on myös opettanut yhteisöllisyyttä. Täällä on ollut jos jonkinlaista hiihtäjää, joten on oppinut suvaitsemaan ja hyväksymään ihmiset juuri sellaisena kuin he ovat.

Sariola on oppinut iän myötä myös ymmärtämään paremmin lapsuutensa arvon. Sen, miten valtavan moninaiset lähtökohdat epäsäännöllinen elämä, erilaiset ihmiset ja tiivis sukuyhteisö hänelle ovat tarjonneet.

Elämään on tosin mahtunut niitäkin hetkiä, kun ajatus perheestä ja suvusta on tuntunut painona hartioilla. Silloin Ville Sariola päätti, että hänestä ei tule tivolimiestä.

Vanhemmat aavistivat poikansa intohimon

Ville Sariola on tivolinjohtaja jo viidennessä polvessa. Isän puolen suvusta lähes kaikki ovat jossain vaiheessa olleet tivolin mukana, kuka yhden kesän, kuka koko elämänsä.

– Koin aina tietynlaista painetta siitä ja vähän kauhunsekaisin tuntein ajattelin, että vitsi, pitääkö minun jatkaa tätä joskus. Mutta ei sitä minulle mitenkään tuputettu, paine tuli ehkä enemmän omasta päästä.

Sariolan vanhemmat kannustivat poikaansa etsimään omaa tietään tivolikentän ulkopuolelta. Mieti rauhassa, hanki ammatti. Ja siitä Ville Sariola on vanhemmilleen ikuisesti kiitollinen. Hän uskoo, että isä ja äiti uskalsivat antaa hänen valita, koska näkivät poikansa läpi: kyllä Villestä vielä tivolimies tulee.

– He ehkä vaistosivat tietyn ahdistuneisuuden, mitä ajatukseen tivoliuran jatkamisesta liittyi. Että ei saa liian aikaisin kysyä. Jos on 17-18 –vuotias ja kysytään, että ryhdytkö jatkamaan, niin se on aikamoinen vastuu.

Olen ymmärtänyt, ettei täydellistä tivolinjohtajaa olekaan. Ville Sariola

Kouluun Ville Sariola suhtautui kunnianhimoisesti. Lukio oli itsestäänselvyys, samoin kaupallisen alan opinnot lukion jälkeen. Opiskellessaan johtamista Helsingin kauppakorkeakoulussa hän huomaisi, että tivoli oli kuin varkain hiipinyt mukaan opintoihin.

– Maisterivaiheessa huomasin, että kaikki, mitä teen ja opin, peilautuu jollain lailla tivoliin. Silloin tajusin, että tätä haluan tehdä. Minä valitsin tämän tien.

Sitten piti vielä kertoa valinnasta vaimolle.

Pieni perhe on osa suurta perhettä

Ville Sariola tapasi vaimonsa Annan jo 15-vuotiaana tukioppilasleirillä. Nuorista tuli hyviä kavereita, rakkaudeksi suhde kasvoi vasta vuosia myöhemmin.

Tivolimaailma oli Anna Sariolalle tuttu jo ennen romanssia, sillä hän oli työskennellyt Sariolalla kiireapulaisena. Tyttöystävä sopeutui kiertue-elämään mutkattomasti, mutta Ville Sariolalla oli vaikeampaa.

– Minulle oli aika vaikeaa tuoda tyttöystävää tivolimaailmaan, tämähän on minun reviirini. Sanoinkin Annalle alkuun, että kun lähden kiertueelle, niin sitten erotaan.

Mutta ei erottu. Anna Sariola on ollut miehensä ja tivolin mukana nyt kymmenen vuotta. Pariskunta asuu kiertueella 70 neliön matkailuvaunussa, jossa on yhdistetty keittiö ja olohuone, kaksi makuuhuonetta ja kylpyhuone. Ihan tavallinen koti, jossa vietetään ihan tavallista perhe-elämää. Sikäli kun puoli vuotta tien päällä nyt tavallisen määritelmään mahtuu.

Työpäivät eivät ole kahdeksasta neljään, vaan neljästä kahdeksaan. Tivolin aukiolon ulkopuolelle jäävä aika ei suinkaan ole pelkkää vapaa-aikaa, sillä laitteita on huollettava, paikkoja siivottava ja varastoja täytettävä. Lisäksi on tiivis tivoliperhe, jota ei pääse pakoon.

Ville Sariola muistaa jo lapsuudesta tavan, että porttien sulkeuduttua kokoonnuttiin jonkun perheenjäsenen vaunulle iltaa viettämään. Tavasta pidetään edelleen kiinni. On kuitenkin iltoja, jolloin Sariolan suuren vaunun ovet pysyvät suljettuina.

– Kyllä me joudumme välillä sanomaan, että kukaan ei tule tänään meille. Haluamme kuitenkin olla myös omissa oloissamme ja tehdä Oivan kanssa ihan tavallisia asioita. Talvella on tietysti helpompaa, kun pystymme pitämään enemmän vapaata.

Mutta mitäs se Anna aikoinaan sanoikaan? Siis silloin, kun Ville kertoi, että haluaa ottaa Tivoli Sariolan hoidettavakseen.

– Anna sanoi minulle, että hän ei halua olla se ihminen, joka kieltää minua tekemästä sitä, mitä rakastan.

Sukupolvien ketju on rikkaus ja rasite

Ville Sariola otti ohjat tivolissa vuoden 2017 alussa. Ennen häntä vetovastuussa oli isä Tapio Sariola. Vanhempi Sariola kiertää edelleen tivolin mukana, vaikka ohjakset ovatkin jo tukevasti nuoremman Sariolan näpeissä.

– Isä on nykyään hallituksen puheenjohtaja, mutta hänen on kyllä hyvin vaikea pysytellä vain siinä roolissa. Ja sen ymmärtää, koska hän on koko elämänsä tätä tehnyt. Onhan sitä tietoa ja taitoa sen verran, että väkisinkin pitää välillä nuorempiaan neuvoa.

Ville Sariolan mukaan isä ja poika työskentelevät rinnakkain, mutta välillä otetaan yhteen niin että rytisee. Ei tosin kuulemma niin pahasti kuin Tapio Sariola ja Villen ukki Matti Sariola aikoinaan.

Sariola sanoo olevansa ylpeä sukupolvien ketjusta, mutta perinteisiin ei saa jäädä liiaksi kiinni. Siksi hän on uudistanut tivolin toimintatapoja rohkealla kädellä eikä törmäyksiä aiempien sukupolvien kanssa voi välttää. Sariola ei hyväksy minkään asian selitykseksi sitä, että asia tehdään näin, koska näin on aina tehty.

– Vaikka tivoli ei konseptina muutu ehkä koskaan, yrityksen on mentävä eteenpäin. Meillä esimerkiksi kuunnellaan työntekijöitä nykyään herkemmällä korvalla kuin ennen ja sisäinen viestintä on laitettu kuntoon. Ne ovat minulle tärkeitä asioita.

Neljä sukupolvea Sarioloita on jo onnistunut tivolin peräsimessä. Entä jos viides sukupolvi onkin se, joka sössii kaiken?

– En usko, että voin tehdä mitään niin väärin, että tämä siihen kaatuisi. Perheestä on tässäkin suhteessa hyötyä, he ampuvat aika tehokkaasti alas liian kauaskantoiset suunnitelmat. Olen myös ymmärtänyt, ettei täydellistä tivolinjohtajaa olekaan.

Tivoli Sariola kiertää parhaillaan Suomea 130 –vuotisjuhlan merkeissä. Mukana on kolme polvea Sariolan miehiä, Tapio, Ville ja Oiva. Entinen ja nykyinen johtaja ovat mukana, tulevasta ei vielä tiedä.

– En kasvata Oivasta tivolinjohtajaa. Kasvatan hänestä tivolilaisen ja sitten Oiva tekee itse päätöksen, mitä haluaa isona tehdä.

Kuten meille on biologian tunnilla opetettu, vesimassat asettautuvat vesistöissä eri lämpötilojen mukaisiin kerroksiin. Kerrokset ovat päällysvesi, harppauskerros ja pohjimmaisena alusvesi.

Vesistötutkijat ovat innoissaan menetelmästä, jossa järvi kunnostetaan vaihtamalla sen alusvesi. Suomessa puhdistuskohteena on parhaillaan Kymijärvi Lahdessa. Työt käynnistyvät toden teolla heinäkuussa.

Tähän asti vähän tutkitussa menetelmässä pumpataan hapettoman syvänteen fosforipitoista alusvettä rannalle. Rannalta vesi johdetaan kosteikkosuodattimeen, joka ottaa fosforin talteen. Sitten puhdistettu vesi johdetaan takaisin järveen. Fosforin poistaminen on tärkeää, koska fosfori aiheuttaa sinileväongelman.

– Kymijärveä on hapetettu nyt kymmenkunta vuotta. Järven ulkoista kuormitusta on myös vähennetty, ettei sen pitäisi enää aiheuttaa ongelmia. Siksi turvaudumme nyt alusveden vaihtamiseen, kertoo hankejohtaja Jukka Horppila Helsingin yliopistosta.

Suomessa on Horppilan arvion mukaan kymmeniä tai jopa satoja järviä, joihin alusveden vaihtoa voitaisiin soveltaa. Kaikki on kiinni siitä, minkälaiset tutkimustulokset Kymijärven puhdistumisesta saadaan.
.

Puolalaiset keksivät 1950-luvulla

Tavallisimmat järvien puhdistusmenetelmät ovat hapetus ja kemikaalit. Ne tähtäävät fosforin pitämisessä maa-aineksessa eli sedimentissä. Kun fosfori pysyy sedimentissä, se ei pääse valoon aiheuttamaan leväongelmia.

Rehevöityneiden järvien kunnostaminen on Jukka Horppilan mukaan todella haasteellista.

– Monessa järvessä vedenlaatu paranee kunnostuksen jälkeen vain vähäksi aikaa. Sitten palataan taas vanhaan tilanteeseen. Alusvesien vaihtaminen on hidas prosessi, mutta sen toivotaan parantavan vedenlaatua pysyvästi.

Lahdessa on parhaillaan koolla liki 90 vesistötutkijaa ympäri maailman kolmipäiväisessä LahtiLakes 2018 -tapahtumassa.

Alusvesien vaihtaminen on menetelmänä heikosti tunnettu. Euroopassa se tiedetään hieman paremmin kuin Pohjois-Amerikassa, sanoo tutkija ja kanadalaisen Freshwater Research -yrityksen johtaja Gertrud Nürnberg.

– Puhdistusmenetelmä on kehitetty Puolassa 1950-luvulla. Se on siellä edelleen käytössä. Pidän Kymijärveä mielenkiintoisena tutkimuskohteena ja mahdollisesti hyvinkin käyttökelpoisena kokemuksena.

Lue lisää:

Saisiko voimalaitoksesta jättimäisen "vedenpuhdistamon"? Villi idea mahdollistaisi ravinteiden vähentämisen järvistä

Muistatko vielä satumaisen turkoosin Littoistenjärven? Tältä kemikaalein puhdistettu vesi näyttää nyt

Poliisi tutkii Valkeakoskella Vanajavedellä tehtyä luonnonsuojelurikosta. Tuhotyö on tapahtunut toukokuun viimeisen viikon aikana Vanajanselällä sijaitsevalla saarella.

Alueella lintuja laskevan rengastajan mukaan merimetson pesiä oli toukokuussa yhteensä seitsemän, joissa viidessä oli munia. Lintuharrastaja Jouko Astor havaitsi pesien tuhoamisen 2. kesäkuuta ja teki asiasta rikosilmoituksen poliisille.

– Pesämaljat ja munat oli hävitetty, samoin osa risupohjista, Astor kertoo.

– Enhän minäkään kauhean iloinen sisämaan pesinnöistä ole, mutta näin ei pitäisi toimia. Pesien tuhoaminen on rikos.

Pesät olivat Vanajanselällä sijaitsevan Kantturin saaren lähistöllä, puustottomalla kallioluodolla. Astorin arvion mukaan pesissä oli yhteensä parisenkymmentä munaa.

Aiemmat pesät jääneet munattomiksi

Suomen ympäristökeskuksen mukaan merimetso ei ole aiemmin pesinyt sisämaassa. Vanhempi tutkija Markku Mikkola-Roos sanoo, että yrityksiä on ollut.

– Vanajavedellä oli muutama vuosi sitten pesintäyritys, mutta se tuhottiin saman tien, Mikkola-Roos sanoo.

Nyt tuhottu pesintä oli siis tiettävästi ensimmäinen onnistunut sisämaassa. Mikkola-Roosin mukaan Vanajavesi on vanhastaan ollut merimetsojen levähdyspaikka niiden muuttomatkalla pohjoisille merialueille.

Myös Mallasvedellä on tavattu jopa usean sadan linnun parvia, mutta ne ovat olleet kesää viettäviä nuoria yksilöitä, jotka eivät ole pesineet alueella. Lisäksi Lahden Vesijärvellä on ollut aiemmin merimetson pesiä, mutta ne ovat olleet tyhjiä.

Poliisi toivoo vihjeitä

Poliisi tutkii pesien tuhoamista luonnonsuojelurikoksena. Poliisi kaipaa asiassa yleisön apua. Havainnot ja tiedot 20.5. ja 2.6. välisenä aikana tapahtuneesta teosta voi ilmoittaa poliisille puhelimitse numeroon 0295 445 877 tai sähköpostilla osoitteeseen vihjeet.pirkanmaa@poliisi.fi.

Merimetso on rauhoitettu ympäri vuoden. Pelkästään sen pesimärauhan häiritseminen on luonnonsuojelurikos.

Merimetso hävisi vainon seurauksena Itämeren pesimälajistosta 1900-luvun alussa. Suomessa laji alkoi pesiä uudelleen vuonna 1996. Sen voimakas leviäminen ja pesimäluotojen likaantuminen ovat saaneet monet pitämään lajia epätoivottuna.

Vanajaveden pesinnän tuhoamisesta kertoi ensin Valkeakosken Sanomat.

Lue myös: "Se on pojat viimeinen kevät nyt, sillä tuonen risti istui kivellä – tämä on tarina siitä, kuinka merimetsosta tuli Suomen vihatuin lintu

Asiantuntijat erimielisiä – muuttaako merimetso sisämaan järville?

Merimetso on tänä keväänä ensi kertaa onnistunut rakentamaan pesiä Sisä-Suomen järville ja päässyt pesäpuuhissaan munintavaiheeseen asti. Pesimähavaintoja on Vanajavedeltä Pirkanmaalta ja Vesilahdelta Päijät-Hämeestä.

Molemmissa tapauksissa pesintää on häiritty. Eilen uutisoitiin, että Valkeakoskella on tehty rikosilmoitus Vanajavedellä olleen yhdyskunnan pesätuhosta. Uutisen jälkeen myös Vesijärveltä tuli ilmoitus pesien tyhjentämisestä.

Rikosilmoituksen Vesijärven tapauksesta teki Espoossa asuva lintuharrastaja ja biologi Esa Lammi, joka seurasi merimetsojen pesintää kaukoputkellaan toukokuussa.

– Linnut ehtivät hautoa yli viikon. Neljä hautovaa lintua oli pesillä vielä 14. toukokuuta, mutta 19. toukokuuta pesät olivat tyhjiä, Lammi sanoo.

– Kun linnut olivat lähteneet, kävin katsomassa pesät ja totesin ne tyhjiksi. Pesät olivat siistejä, mutta munat ja linnut puuttuivat.

Laji levittäytyy sisämaahan

Esa Lammi kertoo seuranneensa Vesijärven lintuja 1970-luvulta asti. Aiemmin merimetso ei ole pesinyt Vesijärvellä. Nyt pesät olivat selkäveden keskellä olevalla lintuluodolla, jossa pesii jonkin verran myös lokkeja. Lammi ei halua tarkentaa luodon sijaintia.

– Uskon, että tämä oli ainoa merimetson pesintä Vesijärvellä. Nuoria lintuja siellä on kyllä useammassa paikassa, mutta pesimäpukuisia, aikuisia lintuja on vähän.

Vanajaveden ja Vesijärven pesinnät ovat ensimmäisiä tiedettyjä merimetson pesintöjä sisämaassa. Merialueella laji on levinnyt voimakkaasti, ja monen asiantuntijan mukaan sen levittäytyminen sisämaan järville on odotettua.

Merimetso on kiistelty laji, mutta se on rauhoitettu ympäri vuoden. Jo pelkkä pesinnän häiritseminen on luonnonsuojelurikos.

Esa Lammi sanoo, että häntä merimetsojen leviäminen sisämaahan ei häiritse.

– Kyllä tuollaiselle järvelle helposti yksi tai kaksi yhdyskuntaa mahtuu, eikä se vaikuttaisi vielä esimerkiksi kalastoon. Ainoa, missä se näkyy, on ulosteiden tahrimat puut ja rantakivet. Mutta ehkä ne pitäisi vain hyväksyä luontoon kuuluvina, Lammi sanoo.

Lue myös: Vanajavedellä tuhottu seitsemän merimetson pesää – pesintä oli ensimmäinen sisämaassa

"Se on pojat viimeinen kevät nyt, sillä tuonen risti istui kivellä – tämä on tarina siitä, kuinka merimetsosta tuli Suomen vihatuin lintu

Asiantuntijat erimielisiä – muuttaako merimetso sisämaan järville?

Mutkitteleva maalaistie johtaa valkoiselle portille. Sen toisella puolella tulijaa katselee kaksi alpakkaa, joilla ei ole aikomustakaan siirtyä syrjään.

Portin avaaminen arveluttaa.

Äkkiä alpakat kyllästyvät tutkailemaan vierasta ja häipyvät omille teilleen.

Olemme Iitin Sääksjärvellä Temosen perheen pihatiellä. Edessä aukeaa suuri pihapiiri, jota reunustavat rakennukset näyttävät siltä, kuin ne olisivat olleet paikoillaan iät ja ajat. Talon isäntä, ohjaaja Tuukka Temonen on portailla vastassa.

– Huomenta! Otatko kahvia?

Heinolalaisen lähiön pojasta tuli maatalon isäntä 12 vuotta sitten, kun pitkän etsinnän jälkeen sopiva maatila löytyi Iitistä.

Kahvit hörpitään aurinkoisella pihalla, ja samalla on tarkoitus puhua elokuvista ja elokuva-alaa ravistelevasta me too -kohusta, politiikasta ja eläimistä.

Skeittaaminen sytytti innon kuvata elokuvia

Kun Tuukka Temonen oli lapsi, hän tykkäsi katsella Katuhaukkaa, Ritari Ässää, Ihmemiestä ja Tähtien sotaa. Poliisiopisto 4:n ja Paluu tulevaisuuteen -elokuvien myötä löytyi skeittaaminen, ja skeittaaminen puolestaan johdatti Temosen elokuvien pariin.

– Skeittaamiseen liittyy voimakkaana osana omien leffojen tekeminen ja kuvaaminen, joilla osoitetaan omille kavereille, mitä on vuoden aikana opittu. Siitä se kiinnostus lähti silloin 90-luvun alussa.

Nyt Temosella on takanaan dokumentteja kuten Presidentintekijät ja kaksi fiktiivistä elokuvaa, Apulanta-yhtyeestä kertova Teit meistä kauniin ja Valmentaja, joka tulee ensi-iltaan syyskuussa.

Elokuva-alalla kuohuva me too -kampanja vetää Temosen mietteliääksi. Hän sanoo, että on kohun aikana miettinyt paljon omaa työtään ohjaajana. Temonen on tehnyt ohjaajan töitä vuodesta 1995 eri yhteistyökumppaneiden kanssa, ja pitkään mukana on ollut myös hänen vaimonsa Olga Temonen.

– Rohkenen väittää, että tällaiselle seksuaaliselle hyväksikäytölle tai vallan välineen käyttämiselle ei ole meidän tuotannoissa tilaa.

Temonen kuitenkin kertoo tunnistavansa ohjaajana ja työnantajana sen, että luovaa työtä tehdessä ihmisiin helposti ihastuu. Hän lisää, ettei tarkoita seksuaalista kanssakäymistä vaan sitä, että töitä tehdään tiiviisti toisen kanssa ja samalla jaetaan intiimejäkin asioita.

– Suhdetta voisi verrata vaikka rokkibändiin, jossa kokee sisaruutta ja veljeyttä, kun tähdätään samaan tavoitteeseen. Ja kun se on niin henkilökohtaista, niin siinä on myös todella helppo loukata toista vahingossa ja vielä helpompi loukata tahallaan.

Eläintenhoitokokemus rajoittui kissaan ja kilpikonnaan

Tuukka Temosen uusin elokuva Valmentaja on tarina Jari Sarasvuosta, joskaan Sarasvuon nimeä ei ole käytetty elokuvan virallisessa markkinoinnissa.

Temonen kertoo olleensa Sarasvuon kanssa tekemisissä erilaisissa projekteissa jo vuodesta 1995. Hän ei kuitenkaan halunnut kysyä Sarasvuolta lupaa elokuvan tekemiseen.

– Hän on niin hyvä puhumaan ja johdattelemaan, että siitä tulisi loppujen lopuksi Jarin elokuva. Jos tehdään taiteilijan tulkintaa jostain henkilöstä, niin on kiinnostavampaa tutkia hänen jättämiään vihjeitä ja koettaa ymmärtää sitä, mitä niissä tarkoitetaan, kuin antaa hänen kertoa siloiteltu tai johdateltu versio itsestään.

Talitintti laulaa pihapuussa, ja dalmatilailaiskoiravanhus Dedo pyörii jaloissa kerjäten huomiota. Temosen aiempi eläintenhoitokokemus rajoittui lemmikkikissaan ja kahteen kilpikonnaan. Oppia ja tietoa on pitänyt hakea paljon eri puolilta eläinten pitoon ja maatilan hoitoon.

– Kyllä on Pientalon käsikirjaa ahkerasti selattu ja Wikipediaa myös, kun on pitänyt selvittää, mikä eläin tuo alpakka oikein on, mutta ei se nyt erityisen vaikeaa ole ollut, hymähtää Temonen.

Politiikka oli pettymys

Päästäksemme puhumaan politiikasta on otettava puheeksi Temosen ohjaama dokumentti Presidentintekijät. Se seurasi Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaa vuoden 2015 vaaleissa.

Elokuvasta syntyi kohu jo ennen sen ilmestymistä, ja Temosella ja kokoomuksella menivät niin sanotusti sukset ristiin. Riitojen seurauksena Temonen erosi kokoomuksesta.

On epämiellyttävä pesti olla kuntapolitiikassa, mutta kaikkien pitäisi ainakin neljä vuotta osallistua. ohjaaja Tuukka Temonen

Taannoinen Harry “Hjallis” Harkimon ero puolueesta ja uuden poliittisen Liike Nyt -liikkeen perustaminen saa Temoselta ymmärrystä.

– Varmaan kaikki poliitikot miettivät sitä, että voisinko pärjätä omillani, ja voisinko tehdä tämän paremmin. Uudet liikkeet eivät vain ole kovin pitkäikäisiä, sillä yhteiskunta perustuu stabiiliin järjestelmään.

Temosta ei ole kysytty mukaan Liike Nytin toimintaan.

– No ei todellakaan, Temonen naurahtaa.

– Hjallis oli kuitenkin yksi Presidentintekijöiden esiintyjistä ja Sauli Niinistön paras ystävä.

Tuukka Temonen ajautui alunperin politiikkaan Apulanta-yhtyeen vaikutuksesta. 30 vuotta sitten bändin nuorten jäsenten tavoitteena oli maailman muuttaminen ja parantaminen. Sittemmin anarkia on vaihtunut maltillisempaan vaikuttamiseen.

– Minä ajattelen sitä velvollisuutena. On epämiellyttävä pesti olla kunnallispolitiikassa, mutta kaikkien

pitäisi ainakin neljä vuotta osallistua, sillä sinne tarvitsee ihmisiä ja siellä pitää olla vaihtuvuutta, listaa Temonen.

Hänet valittiin vuoden 2008 kuntavaaleissa Iitin valtuustoon kunnan ja puolueen ääniharavana. Kaksi kautta valtuustossa synnytti kuitenkin pettymyksen politiikkaan.

– Minun tulkintani on se, että politiikka pyrkii säilyttämään kaikki muuttumattomana, kuin että se veisi asioita eteenpäin. Pettynyt olen myös poliitikoihin. Se on valtapeliä. Kenellä on eniten ääniä, ja mikä puolue johtaa. Lisäksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen ja juonivat takanapäin. Sillä ei ole enää mitään tekemistä yhteisten asioiden hoitamisen kanssa.

Haaveissa muutto ulkomaille

Tällä hetkellä Tuukka Temosella on työn alla elokuva kouvolalaisesta vammaisratsastajasta Jaana Kivimäestä.

Kivimäki halvaantui 2000-luvun alussa onnettomuudessa, päätti kuntouttaa itsensä takaisin satulaan ja pääsi vuoden 2012 Lontoon paralympialaisiin asti.

Tunnen oman pienuuteni ja rajallisuuteni. ohjaaja Tuukka Temonen

Tarinat selviytyjistä ja menestyjistä näyttävät kiinnostavan elokuvantekijää. Temonen tunnustaa peilaavansa itseään heihin.

– Valmentajassa asetetaan alussa kysymys, millaisen jäljen omilla teoillaan ja asioillaan jättää omiin lapsiinsa. Jaana Kivimäen kohdalla mietin omaa selviytymistäni. Nyt on kaikki hyvin, mutta jos ensi vuonna ei olekaan? Siinä ei ole kyse rahasta tai menestyksestä, vaan siitä, mitä minun lapseni loppujen lopuksi ajattelevat minusta.

Tulevaisuudessa siintää ajatus ulkomaille muutosta, kun lapset ovat vielä nuoria.

– Pari vuotta vaatimatonta ja pientä elämää jossain tehden jotain sellaista, mitä emme osaa tässä nyt vielä hahmottaa, maalailee Temonen.

Elokuvia hän ei halua ulkomailla tehdä.

– Siellä on niin paljon enemmän kilpailua, osaamista ja näkemysta ja tunnen oman pienuuteni ja rajallisuuteni.

Aurinko paistaa puiden läpi, ja kolme kissaa lämmittelee raukeina talon rapulla. Tuukka Temonen nousee luontevasti punaiseen Massey Ferguson -traktoriin vielä kuvattavaksi.

– Muista sulkea portti mennessäsi! hän huikkaa lähtiäisiksi.

Missä tuo on? Ajo-ohjeet?

Kuvat kauniista luontokohteista leviävät sosiaalisessa mediassa. Moni innostuu turkoosinsinisistä lammista sekä jylhistä louhoksista ja ottaa auton alleen. Päiväretkien suosio on Metsähallituksen tilastoissa vahvassa nousussa.

Myös Luonto-Liitossa on huomattu, että poluille on eksynyt uusia retkeilijöitä: sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole ennen edes osanneet ajatella olevansa ulkoilmaihmisiä. Retkeily ei ole pelkästään "eräjormien" hommaa.

Retkipoluille ovat lähteneet varsinkin nuoret naiset. Kansallispuistojen ja luontokohteiden kävijätilastoissa alle kolmikymppiset naiset eivät vielä näy, mutta metsissä heidät on huomattu. Nuoret naiset retkeilevät lasten ja ystävien kesken erityisesti pääkaupunkiseudun kohteissa.

Liekö somella osuutta asiaan? Ainakin nuoret naiset ovat juuri se ryhmä, joka somea ja blogeja aktiivisesti seuraa.

– Sosiaalisella medialla saadaan ihmiset tiettyyn paikkaan. Kuvat innostavat ihmisiä lähtemään ja hakemaan sitä samanlaista kuvaa. Halutaan tuoda itseä esille ja sitä, että elää mageeta elämää. Some voi tehdä ihmeitä yhdelle luontokohteelle, sanoo outdoors-toimittaja, luontokuvaaja Marinella Himari.

Näin kävi esimerkiksi Lohjalla. Retkipaikka-sivusto kirjoitti vuonna 2014 Paavolan kauniista tammesta. Ennen vain paikallisille tuttu, 300–400 vuotta vanha puuvanhus nousi hetkessä nettijulkkikseksi ja siitä tuli suosittu luontokohde.

– Somella voi olla suuri vaikutus yhdelle luontokohteelle, sanoo Himari.

Pelkkää somea ei kuitenkaan pidä lähikohteiden suosion kasvusta kiitellä. Vallalla on luontobuumi, ja esimerkiksi ulkoilun terveysvaikutuksista puhutaan yhä enemmän.

– Mä luulen, että ylipäätään ekologisuus, vihreä ajattelu ja eettisempi elämäntapa on ollut trendikästä useamman vuoden, ja tämä vaikuttaa matkailupäätöksiin, sanoo Himari.

Osaltaan luontotrendiä selittää se, että kansallispuistojen verkostoa on saatu vahvistettua, kun Hossan kansallispuisto avattiin Suomussalmella viime kesänä. Toisaalta kävijämääriä selittää myös yleinen kiinnostus luontoa kohtaan.

– Luonto vetää nykyajan kiireisiä ihmisiä puoleensa. Suojelualueilla on monien mielestä se hienoin suomalainen luonto, yhdistettynä niihin palveluihin, miettii Metsähallituksen erikoissuunnittelija Liisa Kajala.

Suosituimpia kohteita Himarin mukaan ovat esimerkiksi Nuuksion ja Repoveden kansallispuistot. Myös esimerkiksi Hollolan Kiikunlähde tai juuri Lohjan tammi ovat suosittuja vierailukohteita.

Suosiossa on joskus myös kääntöpuolia. Esimerkiksi Hollolassa Kiikunlähteellä on koeteltu jokamiehen oikeuksia, sillä somejulkkikseksi noussut lähde on yksityisten omistajien tontilla.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto turvautuu poikkeukselliseen menettelyyn Vierumäen joukkohaudassa lepäävien vainajien omaisten etsinnöissä.

Aluehallintovirasto on julkaissut Helsingin Sanomissa ja Virallisessa lehdessä kuulutuksen, jossa Versowoodin teollisuusalueelle haudattujen omaisilta pyydetään mielipiteitä vainajien siirtosuunnitelmaan. Joukkohaudassa arvioidaan olevan satoja 1918 sisällissodan taisteluissa menehtyneitä punaisia.

Läheisiltä pystytään yleensä kysymään suoraan näkemystä vainajan siirtoon, kun haudassa lepäävän nimi tiedetään.

Vierumäeltä ei ole tiedossa, kuinka monta vainajaa joukkohaudassa haudassa on tai keitä he ovat.

Haudan muistokivessä arvioidaan, että paikalla lepää 300 vakaumuksensa puolesta sisällissodassa kaatunutta. Arviot vainajien lukumäärästä vaihtelevat paljon. Eräiden tutkijoiden mukaan haudasssa on vain joitain kymmeniä vainajia.

Puunjalostusyritys Versowood ja Heinolan kaupunki haluavat siirtää Vierumäen joukkohaudan vainajat seurakunnan hautausmaalle kaupungin keskustaan. Syynä on se, että oletettu hautapaikka ja sitä ympäröivä muistoalue ovat jääneet keskelle teollisuusaluetta.

Paikka on vaikea löytää, ja liikkuminen on vaarallista raskaiden työkoneiden keskellä.

Suunnitelmissa on joukkohaudan avaaminen ja sieltä mahdollisesti löytyvien vainajien yksilöinti muun muassa DNA-näytteiden avulla.

Lue lisää: Sadat vainajat halutaan kaivaa ylös Heinolassa –sisällissodan uhrit lepäävät keskellä vilkasta teollisuusaluetta

Teollisuusalueen vilinässä sijaitsevalle punaisten joukkohaudalle on löytymässä paikka seurakunnan hautausmaalta

Nykyään ei ole mitenkään tavatonta, että aamun sanomalehti tulee syrjäseudulla vasta illalla. Mustjärven asukkaat Päijät-Hämeen Asikkalassa ovat käärmeissään postin myöhäisestä saapumisesta. Matkaa lähimpään taajamaan Vääksyyn on yli 20 kilometriä.

Päivän lehti on kolahtanut myöhäisimmillään postilaatikkoon kello 19.30, paljastaa Esko Ojala.

– Minulla on matkaa laatikolle 400 metriä. Vaimon kanssa vuoronperään käydään katsomassa, että joko se sanomalehti olisi viimein tullut. Tuskin uskalletaan ajatella tulevaa talvikautta: pimeää, pakkasia ja sateita. Ei ole mitenkään kiva kyttäillä lehden saapumista.

Kansanedustajia ei kyllä miittinki tunnu pahemmin kiinnostavan. Esko Ojala

Alueella on noin 200 kotitaloutta. Lehdet, paketit ja kirjeet ovat tulleet Mustjärvellä tavallista myöhemmin laatikoihin toukokuusta lähtien. Syynä on Postin tekemä ulkoistus jakeluun, myöntää aluepäällikkö Kai Taam.

– Uusi yhteistyökumppanimme on opetellut uutta reittiä. On ollut epäonneakin matkassa, koska ajoneuvo on hajonnut kesken kaiken.

Ennen Mustjärven alueella liikennöi kaksi postiautoa päivässä. Nyt enää yksi.

– Printin volyymi laskee, joten tavoitteena on laskea jakelun kustannuksia muun muassa reittejä yhdistämällä.

Mustjärvelle sanomalehti jaetaan Postin perusjakelussa, koska alueella ei ole sanomalehden varhaisjakelua.

– Postin jakeluaika vaihtelee päivittäin postimäärien mukaan, kertoo Taam.

Paketit saadaan paremmin perille alkuillasta

Postin aluepäällikkö Kai Taam löytää aiempaa myöhäisemmästä jakelusta hyviäkin puolia.

– Verkkokaupasta tilatut paketit saadaan paremmin toimitettua, kun ihmiset ovat alkuillasta kotona.

Mustjärveläiset eivät purematta niele tilannetta. Asukkaat järjestävät sunnuntaina neuvottelun, jonne on kutsuttu kunnan päättäjiä, postin edustaja ja jopa kansanedustajia.

– Kansanedustajia ei kyllä miittinki tunnu pahemmin kiinnostavan. Ilmeisesti vain Ville Skinnari (sd.) on tulossa, ihmettelee Esko Ojala.

Postin aluepäällikkö ei ennätä sunnuntaina paikalle henkilökohtaisen esteen vuoksi, mutta lupaa osallistua kylätoimikunnan tapaamiseen myöhemmin.

Lue lisää:

Posti uudisti jakelua, osa saa aamun lehden iltakahdeksalta – "Säästöä vai kiusantekoa?"

Posti teki historiallisen uudistuksen ja muutti päiväpostin paikoin iltapostiksi – huomasiko kukaan?

Lahtelainen Microvox-studio oli kulta-aikanaan hämmentävä ilmiö. Keskustassa sijainneen kerrostalon ahtaassa kellarissa äänitettiin 1970-luvulla menestyslevyjä Suomen suosituimmille artisteille.

Microvoxin asiakkaisiin kuuluivat Eppu Normaali, Juice, Dave Lindholm, Hassisen Kone, Pelle Miljoona, Sleepy Sleepers, Teddy and the Tigers, Juha Vainio ja Jukka Kuoppamäki.

Kaikki luottivat studiovelho Pekka Nurmikallion taitoon loihtia hienoja äänitteitä alkeellisella kalustolla, jonka tärkeimmät osat olivat itsetehty äänipöytä ja kaksi tavallista kelanauhuria.

Näin myös Hurriganes, joka tuli Lahteen äänittämään Hot Wheels -albumiaan vuonna 1976. Hurriganes oli tuolloin Suomen suosituin bändi, joka oli tehnyt kaksi edellistä levyään Tukholmassa, hienossa ja kalliissa Marcus Music -studiossa.

Microvoxiin tultiin etsimään rouheampaa ja aidompaa rock-soundia, muistelee Remu Aaltonen studion muistolaatan paljastamistilaisuudessa Lahdessa torstaina.

– Jos ihmiset luulee studion vaikuttavan siihen, että tehdään hyviä levyjä ulkomaan elävien kanssa. Me uskottiin siihen, että meidän musassa on voimaa ja niin siinä olikin.

Microvoxin karut ja pienet tilat tekivät vaikutuksen Hurriganes-päällikköön.

– Ajattelin, että nyt me tullaan niin hirveään paikkaan, ettei erkkikään uskalla lähteä tonne äänittämään levyä. Sanoin kundeille, että nyt rapataan täysillä! Kun leikkiin on lähdetty, niin se viedään loppuun asti, painottaa Remu Aaltonen.

Mies oli oikeassa, sillä Hot Wheels myi lyhyessä ajassa timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 kappaletta. Myös samaan aikaan tehty Hot Wheels -elokuva oli menestys.

– Mä olen ylpeä, että on saatu olla täällä studiossa. Sen jälkeenhän täällä oli tietysti kaikki muutkin.

Microvox mursi Helsingin studiomonopolin

Microvox oli pitkään ainoa Helsingin ulkopuolinen studio, jossa tehtiin julkaisukelpoisia äänitteitä. Tämä oli merkittävää 1970-luvun alun Suomessa.

– Musiikkiteollisuus ja kaikki siihen liittyvä olivat vahvasti keskittyneet Helsinkiin, jossa sijaitsivat studiot ja levy-yhtiöt, selvittää Yleisradion populaarikulttuuriin erikoistunut toimittaja Pekka Laine.

Microvox osui aikaan, jolloin musiikkiteollisuus alkoi muuttua. Suomalaiset laulaja-lauluntekijät, kuten Hector, Juice ja Dave Lindholm nousivat pinnalle ja käännösiskelmien valta-asema alkoi horjua.

Samaan aikaan perustetut uudet levy-yhtiöt, kuten Love Records, Poko Records ja Jukka Kuoppamäen vetämä Satsanga tarvitsivat perinteisempiä, isoja studioita halvempaa vaihtoehtoa ja Microvoxiin alkoi virrata asiakkaita.

– Eikä suinkaan pelkkää rockia, vaan myös iskelmää, kansanmusiikkia, joikuja ja esimerkiksi paikallisten bändien demonauhoja, luettelee Microvoxin historiaa tutkinut muusikko Jukka Nousiainen.

Lahdessa äänitettiin 15 kultalevyä ja yksi timanttilevy aikana, jolloin kultalevyä varten piti myydä 25 000 äänitettä.

– Pekka Nurmikallio oli selvästi tietoinen haastajan asemastaan ja nautti siitä. Asenne oli vähän sellainen, että ne siellä pääkaupunkiseudulla luulevat tietävänsä kaiken, naureskelee Nurmikalliota aikanaan haastatellut toimittaja Pekka Laine.

Myös iskelmä ja punk kuuluivat Microvoxiin

Studion omistaja ei halunnut profiloitua minkään tietyn tyylisuunnan tekijäksi, vaan Pekka Nurmikalliolle kelpasivat kaikki artistit. Kotimaisen iskelmän tulkitsijat tarvitsivat myös Helsingin studioita edullisempaa äänityspaikkaa. Niinpä esimerkiksi Jukka Kuoppamäki oli Lahdessa usein nähty vieras.

Katri-Helena, Esko Rahkonen, Mikko Alatalo, Jarno Sarjanen, Helka Hynninen ja Acre Kari äänittivät myös Microvoxissa.

– Nurmikallio oli valmis ihan mihin vain ja sanoi, että tuokaa vaikka norsu tänne pihalle, niin kyllä minä senkin mikitän, naurahtaa Jukka Nousiainen.

Musiikillisen skaalan laajuudesta kertoo sekin, että Microvoxissa tehtiin myös Ilpo Saastamoisen jazzlevy, Jorma Kääriäisen ensilevy Freddie Falcon -nimellä, Nils-Aslak Valkeapään joikuja sekä Seppo Hovin Hammond-levy.

Oma lukunsa oli suomalainen punk, jota myös äänitettiin Lahdessa. Pelle Miljoona ja Eppu Normaali äänittivät siellä ensimmäiset levynsä ja perässä seurasivat muun muassa Loose Prick, Andy McCoyn Briard ja Kollaa Kestää.

Paikalliset bändit kävivät tekemässä demonauhoja aina, kun studiossa oli tilaa. Ja Pekka Nurmikallion äiti, Bertta tarjosi studion asiakkaille pullakahvit.

Pahojen poikien lauluja tehtiin yötä myöten

Yksi osa Microvox-legendaa on Juha Vainion Pahojen poikien laulujen äänittäminen. Vainio oli itse mukana äänityksessä ja huumori kukki myös studiossa.

Moni on arvuutellut laulajien henkilöllisyyttä ja esittäjiksi on luultu vaikka ketä. Muistolaatan paljastamistilaisuuteen tulleet lahtelaiset muusikot suostuivat vihdoin paljastamaan oman osuutensa.

– Minä tunnustan! Kyllä niitä tuli laulettua ja hauskaa oli, nauraa pitkän uran tehnyt kitaristi-laulaja-lauluntekijä Raimo Hast.

Myös paikalle saapunut laulaja Pirjo Lehti tunnustautui Pahojen poikien laulujen laulajaksi.

– Olihan siellä tietysti muitakin, kuten Hilkka Ylämäki ja tietysti Junnu itse, muistelee Hast.

Paikallaolijat kertoivat äänityssessioiden olleen hauskoja tilaisuuksia, joissa Vainion kädenjälki näkyi ja kuului vahvasti. Studion wc:stä saattoi kuulua kesken soiton, että hidastakaa tempoa, täältä tulee vielä yksi säkeistö.

Itseoppinut äänittäjä tee-se-itse -tiloissa

Pekka Nurmikallio tunnettiin Lahden seudulla tanssimuusikkona, joka johti omaa orkesteriaan. Vuonna 1968 hän avasi oman äänitysstudion kerrostalon kellariin, Vesijärvenkatu 36:ssa.

Studiotila oli pieni ja ankea 40 neliön varasto, jossa huonekorkeus oli vain 181 cm. Rumpukoppina oli roskakuilu, josta oli kamerayhteys studioon.

Äänityslaitteet olivat jo 1960-luvun lopun näkökulmasta katsoen vanhanaikaiset ja alkeelliset. Nurmikallio oli saanut jostain ostettua kaksi Revox-merkkistä kelanauhuria ja äänipöytä oli Yleisradion Lahden toimituksen studioesimies Osmo Monosen rakentama.

Kaikulaitteina oli niinikään Monosen rakentama jousikaiku sekä kolmas kelanauhuri, jota käytettiin nauhakaikuna.

– Tämän alan koulutusta ei siihen aikaan ollut saatavilla. Pekka oli täysin itseoppinut, muistelee Jorma Hämäläinen, yksi Nurmikallion apulaisista.

Nurmikallion äänitysmenetelmä oli yksinkertainen: nauhoitettua ääntä siirrettiin nauhurista toiseen ja samalla äänitettiin uutta ääntä vapaana olevalle raidalle, jolloin voitiin tehdä teoriassa rajaton määrä päällekkäisäänityksiä.

Käytännössä tällainen äänitystapa vaati tarkkaa suunnittelua, jotta lopputuloksesta tuli halutunlainen. Mikäli soitossa tai laulussa tapahtui virhe, piti nauhoitus aloittaa alusta. Ääntä ei voinut korjata jälkeenpäin, kuten nykyään.

1980-luku toi uudet tuulet

Microvox toimi samoissa tiloissa 1968–1982. Äänitysteknologian halpeneminen ja koventunut kilpailu koituivat Microvoxin kohtaloksi.

1970-luvun lopulla markkinoille alkoi tulla huippukalliita ammattilaislaitteita edullisempia tuotteita, joiden myötä moniraitanauhoittaminen tuli tavallisten kuluttajien ulottuville. Nurmikallio jatkoi kuitenkin sinnikkäästi vanhalla kalustolla.

Pieniä studioita alkoi nousta eri puolille Suomea ja tekniikan kelkasta pudonnut Microvox alkoi hiipua. Pekka Nurmikallio ryhtyi uudelle uralle video- ja mainoskuvaajaksi.

– Nurmikalliolla oli muitakin mielenkiintoisia ideoita ja visioita. Hän yritti esimerkiksi perustaa paikallisradiota ennen kuin varsinainen radiomullistus alkoi, kertoo Microvoxin historiaa tutkinut Jukka Nousiainen.

Pekka Nurmikallio kuoli vaikean sairauden murtamana 65-vuotiaana, tammikuussa 2008.

Pekka Nurmikallio oli Microvoxin sielu

Nurmikallion elämäntyön kunniaksi Vesijärvenkatu 36:n seinään kiinnitettiin torstaina muistolaatta kiinteistön omistajan, Lahden Talot Oy:n aloitteesta.

Muistolaatan paljastustilaisuuteen kokoontui Nurmikallion ystäviä ja entisiä apulaisia, joista suurin osa on päätynyt musiikin ja äänityksen pariin studiovelholta saadun opin avulla.

– Pekalta saatu oppi ja tieto ovat se kivijalka, jolla minä olen tehnyt alan töitä koko elämäni. Pekan vaikutus tuntuu joka päivä ihan kaikessa. Alkaen siitä, miten tullaan ihmisten kanssa toimeen, vakuuttaa Jorma Hämäläinen.

Äänitys-ja äänentoistotöitä muun muassa MTV:n studiossa tehnyt Hämäläinen muistelee lämmöllä sitä, miten Nurmikallio malttoi neuvoa ja auttaa, oli asiakkaana sitten tunnetumpi nimi tai paikallinen nuorisobändi.

– Pekka neuvoi tärkeissä perusasioissa, kuten mikkien sijoittelussa ja opetti myös työntekoa, muistelee puolestaan lahtelainen Pekka Pöyhönen, joka teki Microvox-pestin jälkeen pitkän uran tv- ja radiomainostuotannoissa.

Elina Vepsäläinen ja Caj Palmén jättivät kirkkohäät väliin. He purjehtivat onnellisesti avioliiton satamaan maistraatissa Lahdessa.

Maistraattivihkiminen tarkoitti sitä, että moni perinteinen häätapa jäi väliin. Ei ollut morsiamen ryöstöä, isän tekemää tyttärensä saattelua alttarille, sukkanauhan heittämistä tai kakun leikkaamista jalkaa polkien. Perinteitä, jotka kummastuttavat kahta Ylen haastattelemaa tutkijaa: Susanna Paasosta ja Marjut Jyrkistä.

Lahdessa ei kuulunut utelua tulevista lapsista eikä morsian stressannut servetin väreistä, riisipusseista tai kukkasista. Maistraatin yksinkertaisen tyylikkäässä vihkihuoneessa paikalla olivat vihkiparin vasta viisiviikkoinen vauva "Emppu" sekä kaksi ystävää.

– Tämä oli niin paljon helpompaa. Jos olisimme pitäneet kirkkohäät, olisi pitänyt kutsua kaikki, jotta emme loukkaisi ihmisiä. Eikä kukaan saarnannut kolmea tuntia, vitsailee tukholmalaislähtöinen Palmén.

Saarnaa ei tosiaankaan kuultu, sillä vihkimisestä vastasi maistraatin päällikkö Erja Kronberg, joka puhui lyhyesti ja lämpimästi.

Vepsäläinen halusi nimenomaan pienet juhlat.

– Olen isosta suvusta. En halunnut juhlia, joista ilmoitetaan lehdessä ja paikalle tulee jopa 70 ihmistä. Se on aika rauhatonta, jos paikalle tulisi sukua, ystäviä ja naapureita.

Naiset on hääperinteessä naisia ja miehet miehiä

Hääperinteet näyttävät nykysilmin tarkasteltuina sukupuolieroa korostavina ja konservatiivisilta, ellei asiaa ajattele aikuisten välisenä leikkimielisenä riittinä. Häätapoihin perehtynyt mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen Turun yliopistosta sanoo, etteivät häät ole perinteisesti mikään romanttisen rakkauden tai kahden ihmisen juhla.

– Häät on perinteisesti ollut sukuun ja omaisuuteen liittyvä siirtymäriitti. Häissä morsian on vaihtanut sukua, missä symbolina on isä saattajana. Häihin on liittynyt kaikenlaista myötäjäistä ja muuta taloudellista järjestelyä.

Avioliiton funktiona on ollut Paasosen mukaan lisääntyminen ja lisääntyminen nimenomaan siten, ettei isästä ole suurempaa epäilystä. Jos lapsi syntyy avioliitossa, ei isän tarvitse tunnustaa häntä.

– Näin omaisuus on siirtynyt sutjakkaasti isältä pojalle. Ei ole mitenkään yllättävää, että hääperinteet korostavat lisääntymistä: naisen sukunimi vaihtuu ja korostetaan kaksinapaista käsitystä sukupuolesta.

Vaikka perinteet elävät, nykyisin häät ajatellaan parisuhdekeskeisenä rakkauden juhlana.

– Riippumatta siitä, mitä perinteet symboloivat, toimivat ne romanttisena näyttämöllepanona. Lisäksi perinteitä on lainailtu kansanperinteen lisäksi Hollywoodin suunnalta ja esimerkiksi kuninkaallisista häistä.

Ryöstettäisiinkö vaihteeksi appi?

Patriarkaalisuutta, naisen ylistämällä alistamista, kaupallisuutta ja uuskonservatiivisuutta. Näin tiivistää perinteiset häätavat sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Marjut Jyrkinen Helsingin yliopistosta.

– Kun isä luovuttaa morsiamen tulevalle aviomiehelle, tuleehan siitä tunne, että nainen olisi omaisuutta. Aivan kuin hyödyke. Morsiamen vanhempien roolina on lienee ajatella, että nyt vastuumme loppui, joten pistetäänpä pöytä koreaksi.

Luovutusrituaalin voi tulkita Jyrkisen mukaan symbolisesti siten, että nainen siirretään isän ohjauksesta aviomiehen ohjaukseen uuden suvun pariin. Samanlaista viestiä antaa hänen mukaansa intiimin sukkanauhan heittäminen miehille, miesten tekemä morsiamen ryöstö ja odotusarvona se, että nainen ottaa miehen sukunimen.

Tutkijan mielestä morsiamen ryöstö voi olla juhlaväelle piinallista ja vaivaannuttavaa seurattavaa.

– Ryöstäminen ei myöskään itsessään ole hupailua. Tällaiseksi tarkoitettua esitystä voisi tulkita sukupuolistuneena väkivaltana. Jos ryöstäminen on kuitenkin keskeinen osa hääseremonian performanssia, miksei sitten kaapatuksi tulisi vaikka appivanhempi?

Se, että aviomies ottaa hampaillaan sukkanauhan morsiamen hameen alta, on tutkijasta naisen pikkutuhmaa esineellistämistä ja seksismiä.

Puheet ovat hääjuhlallisuuksissa perinteisesti miesvetoisia.

– Äidit ovat jostakin syystä hiljaa. Ja pappikin saattaa kehua lähinnä sulhasta.

Jotain naiseen liittyvää on kuitenkin sukupuolentutkijan mukaan hääperinteen keskiössä: morsiamen kauneus.

– Morsian on kuin koriste. Hän on kenties laihduttanut ja trimmannut itseään hääpukua varten. Myös kampauksiin ja meikkeihin on voitu panostaa runsaasti aikaa, vaivaa ja rahaa. Vaatimus kauneudesta on mielestäni eräänlaista naisen ylistämällä alistamista.

Pappi siunaa maistraatissa solmitun liiton

Elina Vepsäläinen ja Caj Palmen eivät sen kummemmin paheksu hääperinteitä, vaikka maistraatissa menivätkin naimisiin. He ovat tyytyväisiä paitsi siviilivihkimisen nopeuteen ja rauhallisuuteen myös sen taloudellisuuteen ja rentouteen.

– Vaikka kyllä esimerkiksi sukkanauhan heittely olisi minulle aika vieras ajatus. Tuttujeni häissä olen saanut heitetyn kukkakimpun kyllä kiinni kahdestikin. Ehkä siksi kun olen niin pitkä nainen, naurahtaa Vepsäläinen hyväntuulisesti.

Pariskunta aikoo kuitenkin pienimuotoisesti juhlistaa vihkimistään lapsensa kastetilaisuudessa. Pappi siunaa silloin heidän liittonsa pienen porukan keskellä.

– Minulle siunaus on tärkeä. Se on riisuttu pointti koko asiasta. Tulen uskonnollisesta perheestä ja olen itsekin uskossa, paljastaa Vepsäläinen.

Lue lisää:

Musta piispa piti kuninkaallisten häissä puheen, joka ravisutti maailmaa – mikä siinä kohautti?

Valmistujaiset tai häät tulossa? Katso Ylen keräämä juhlan järjestäjän vinkkilista – näillä pääset alkuun ja vaiva vähenee

Noudattaako kirkko rakkauden kaksoiskäskyä, arkkipiispa Tapio Luoma? Filosofi kysyi ja kirkon uusi johtaja vastasi

Ylen haastattelemat tutkijat Susanna Paasonen ja Marjut Jyrkinen arvostelivat osaa luterilaisten omaksumista hääperinteistä vanhanaikaisina ja tasa-arvon kannalta arveluttavina.

Perinteitä on niin kirkollisessa vihkimisessä kuin hääjuhlissa. Esimerkkeinä tavoista olivat isän toteuttama tyttären saattelu alttarille, miesten tekemä morsiamen ryöstö ja naisen sukkanauhan heittäminen miehille. Lisäksi tutkijat ottivat esille tavan, jossa nainen vaihtaa itselleen miehensä sukunimen.

Vihkiparit noudattavat perinteitä enemmän ja toiset vähemmän. Esimerkkinä jutussa oli lahtelainen pariskunta, joka meni naimisiin pienimuotoisesti maistraatissa ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Maistraatin jälkeen Elina Vepsäläisen ja Caj Palménin siunasi pappi heidän lapsensa kastetilaisuudessa. Palmén vitsaili siviilivihkimisen lomassa, että "Kukaan ei saarnannut kolmea tuntia".

Juttu herätti teologit, joiden mielestä kirkollinenkin vihkiminen elää ajassa.

Papit vierastavat kansankielistä sanaa kirkkohäät, koska heidän mielestään termi sotkee varsinaisen vihkimisen ja maallisen hääjuhlan keskenään.

Parvekkeella, meren rannalla tai tunturissa

Kirkon viestinnän mukaan peruskirkkohäät voi hyvin pitää ilman mitään erikoisuuksia.

– On vain olennainen: halutut ihmiset tulevat paikalle, pari kävelee alttarille ja sitten on esimerkiksi kanttorin laulu. Tämän jälkeen porukka menee vaikka yhdessä syömään. Eli on vain vihkiminen, kirjoittaa Kirkkohallituksen viestintäpäällikkö Eeva-Kaisa Heikura sähköpostissaan.

Yksityisiä, pieniä kirkollisia vihkimisiä voidaan toteuttaa Heikuran mukaan monenlaisissa paikoissa.

– Kappelissa, olohuoneessa, seurakuntatalossa, eri laitosten hiljaisissa huoneissa, parvekkeella, meren rannalla, suorassa radiolähetyksessä, grillijuhlien yhteydessä, takapihalla, Suomenlinnan muurien suojassa, tunturissa, kallion reunalla, riippusillalla, nuotion ääressä, festareilla, omenapuun alla ja purjelaivan kannella.

Myös siviilivihkiminen voidaan toteuttaa mielikuvituksellisissa paikoissa, eikä vain maistraatin tiloissa.

Vaikka kastetilaisuuden yhteyteen

Kirkollinen vihkiminen voidaan järjestää pitkän tai lyhyen kaavan mukaan. Se pystytään yhdistämään yllätyksenä tai ilman yllätyksiä kastejuhlaan, syntymäpäiviin, valmistujaisiin, pihajuhliin, tupaantuliaisiin, kodin siunaamiseen ja konfirmaatioon.

– Seurakunnilla on myös tarjolla vihkipaikaksi kauniita, pieniä kappeleita, jos haluaa pienen tilan eikä isoa kirkkoa. Mutta ajatus siitä, että saa vaikkapa Temppeliaukion kirkon tai Turun tuomiokirkon keskellä viikkoa hetkeksi itselleen ja hänelle jota rakastaa, voi kiehtoa avioon aikovia, miettii Heikura.

Kaikille kirkon tarjoamat erilaiset vihkipaikat eivät kuitenkaan ole suunnattu. Evankelisluterilainen kirkko ei ala vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja toukokuussa tehdyn linjauksen mukaan.

Kalastuksessa muodit tulevat ja menevät. Nyt vapakansan suurin huomio keskittyy haukeen. Lyhyessä ajassa esimerkiksi Facebookin hauenkalastusta käsitteleviin ryhmiin on kertynyt useita tuhansia jäseniä.

Ylivoimaisesti suosituin tapa hauen pyynnissä on heittokalastus.

Nyt innokkaimmat varustelevat heittokalastukseen erikoisesti suunniteltuja veneitään isolla rahalla. Kaupoista haalitaan varta vasten hauenkalastukseen suunniteltuja vapoja ja keloja. Kun tähtäimessä on toistametrinen, yli kymmenkiloinen kala, on sille tarjottava isokokoisia vieheitä, joiden heittäminen vaatii järeän virvelin.

Pitkän linjan hauenpyytäjä tietää, mikä saa sadat kalamiehet vihreän kaislikkotorpedon perään.

– Haukea esiintyy lähes kaikissa vesissämme, joten se tekee jo siitä suosittua. Kyse on myös suurimmasta valkolihaisesta petokalastamme, joka tarjoaa mielenkiintoisia seikkailuita vesillä. Ison hauen tempoessa siiman päässä kyyti voi olla kylmää, virnuilee Suomen Haukiseuran aktiiveihin kuuluva Jyri Kuusisalo.

Hauenkalastuksessa, kuten toki muussakin kalastuksessa tavoitteena on suuret yksilöt.

– Kalastuksessa ei enää tavoitella niinkään proteiineja, vaan elämyksiä, Kuusisalo selventää.

Haukibuumien kahdet kasvot

Edellisen kerran Suomessa elettiin isoa haukibuumia 1990-luvulla, kun lehtien palstat ja lööpit pullistelivat tarinoita Pirkanmaalla sijaitsevalta Vilppulan Paloselältä saaduista jättiläishauista.

Teollisuuden saastuttama Paloselkä oli ollut käytännössä kalastamatonta aluetta vuosikausia: hauet saivat rauhassa kasvaa jättimäisiin mittoihin. Vesien puhdistuttua Vilppulan vesille löysivät tiensä vetouistelijat. Tie kalastuksen legendoille oli valmis.

Kalastajat ovat tajunneet, että sisävesillämme on järjettömän suuri potentiaali hauenkalastukseen. Jyri Kuusisalo

Haukibuumi poiki lieveilmiön. Kun kalapaikkojen maine levisi, kasvoi kalastuspaine. Vilppulassa isot hauet harvenivat, ja meren rannikolla parhaat kaislikoiset haukilahdet kalastettiin lähes tyhjiin.

Ilmiötä selitti viehekorttilain muutos, joka toi kalastajien ulottuville aivan uusia kalavesiä. Toinen syy löytyy siitä, että edes innokkaimmat kalastajat eivät uskoneet, että suurta haukea voisi löytyä liki joka järvestä.

Nyt kulttuuri on muuttunut, ja haukea etsitään useammilta vesialueilta, jolloin kalastuspaine jakautuu tasaisemmin.

– Kalastajat ovat tajunneet, että sisävesillämme on järjettömän suuri potentiaali hauenkalastukseen: niin isoilla järvillä, joilla, kuin pienillä lammilla. Muutoksen havaitsi hyvin toukokuisessa Hauenkalastaja Open -kalastuskilpailussa, jossa kärkijoukkueista kolme kalasti soutuveneistä, koska niitä on helppo liikutella paikasta toiseen, Kuusisalo kertoo.

Kalamiehet ovat perinteisesti haluttomia paljastamaan ottipaikkojaan, mutta sosiaalisen median aikakaudella tarinat kulkevat nopeasti. Se on osaltaan lisännyt hauenkalastuksen suosiota koko maassa. Konkari nostaa esimerkiksi yhden suurkalan.

– Kemijoesta saatu 16,5-kiloinen hauki synnytti pienen Kemijokibuumin, Kuusisalo sanoo.

Hauki on myös bisnestä

Hauki on noussut isoon asemaan myös suomalaisessa kalastusmatkailussa. Rannikollamme toimii iso liuta kalastusoppaita, joille hauki tuo leivän pöytään.

Etenkin keskieurooppalaiset matkaavat innolla Suomen haukivesille. Hauen arvoa matkailuvalttina on koettanut edistää myös valtio jo vuosikymmen sitten.

Suomalaisen luonnon puhtaus on tunnettu syy, miksi luontomatkailijoita meille tulee, mutta miksi nimenomaan hauen perässä? Hauenkalastuksen "Grand old man" tietää syyn.

– Suurhauki on myyttinen olento, joka kiehtoo. Sen saaminen ei ole itsestäänselvyys. Usein kuulee sanottavan, että haukea saa kuka vaan ja mistä vaan, vaikka haarukkaa syöttinä käyttäen. Mutta kun veneessä kolme ukkoa on kalastanut koko päivän saamatta mitään, tulee ikävä sitä kaveria, joka väittää haukea tulevan helposti, kertoo kalastusopas Mika "Haukikoira" Vornanen.

Haukiviha haalenee?

Hauki ei ole aina nauttinut arvostusta – sitä jopa vihataan. Limatuubiksi ja vesisudeksi haukuttua kalaa parjataan esimerkiksi siitä, että sen uskotaan syövän istutettavat kalat. Se herättää närää esimerkiksi osakaskunnissa, jotka istuttavat kalaa vesiimme.

Haukiammattilainen toppuuttelee.

– On selvää, että hauki oppii tuntemaan kalaistukkaita tuovan tankkiauton äänen ja tulee ruokapöytään. Mutta samalla tavalla toimi vaikkapa siika ja särkikalat syövät keväällä hauen mätiä. Ei hauki katso, onko kuhassa tai taimenenpoikasessa hintalappu, se syö kun sen on nälkä, syöhän hauki lajitovereitaankin, "Haukikoira Vornanen sanoo.

Vuosituhannen alkupuolella hauenkalastajat halusivat parantaa hauen arvostusta. He perustivat Suomen Haukiseuran kohentamaan hauen mainetta.

Seura on muun muassa puhunut vastuullisen kalastuksen puolesta, jotta isoimmat ja arvokkaimmat hauet vapautettaisiin. Niiden kun tiedetään olevan tärkeitä geenipankkeja ja vesistöjen puhdistajia, koska ne syövät järviä rehevöittäviä särkikaloja. Haukiaktiivit uskovat viestin menevän perille ja hauen arvostuksen kohentuneen.

Myös hauen maine ruokakalana on parantunut.

– Esimerkiksi keväällä heti kudun jälkeen hauen maku ei ole paras mahdollinen, mutta muutoin se on herkullinen ruokakala. Varsinkin kun opettelee käsittelemään sen ruodottomaksi ja valikoi sopivan kokoisia ruokakaloja. Ei liian pieniä tai liian isoja, muistuttaa haukiaktiivi Jyri Kuusisalo.

Sexpo on huolissaan uskonnollisten oppien sekoittumisesta peruskoulun eri oppiaineisiin. Järjestön mielestä myös uskonnollisten koulujen on noudatettava seksuaalioikeuksia. Sexpo on seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin erikoistunut asiantuntijajärjestö.

Järjestö mainitsee Lahden kristillisen koulun, jossa uskonto yhdistetään muun muassa terveystietoon.

Yle kertoi kesäkuun alussa, kuinka lahtelaiskoulu suhtautuu kriittisesti esiaviolliseen seksiin ja avoliittoon. Rehtorin mukaan terveystiedon tunneilla on pohdittu esimerkiksi kumppanien määrän vaikuttamista ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Lisäksi hän on arvostellut julkisuudessa Opetushallitusta ja Setaa sukupuolen moninaisuuden tuomisesta esille.

Sexpossa tätä ihmetellään.

– Suomalaisen perusopetuksen tulee sitoutua ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen, eikä yksittäinen koulu voi arvopohjansa perusteella jättää näitä sitoumuksia huomiotta, todetaan tiedotteessa.

Tiedotteen ovat allekirjoittaneet seksuaalietiikan asiantuntija Tommi Paalanen ja seksuaaliterapeutti Tiina Vilponen.

Sexposta huomautetaan, että jokaisella on oikeus seksuaalisuutta koskevaan tietoon, seksuaalikasvatukseen ja vapauteen valita itse, miten haluaa ihmissuhteitaan toteuttaa. Nämä asiat on kirjattu Maailman seksuaaliterveysjärjestön julistukseen.

Sateenkaarinuoret kokevat Sexpon mukaan tavallista enemmän kiusaamista, jonka vähentäminen on koulujen velvollisuus.

Aiheesta lisää:

Kristillinen koulu Lahdessa yhdistää uskonnon terveystietoon – Opetushallitus: Uskonto olisi pidettävä erillään muista oppiaineista

Opetusministeri: Vanhempien vakaumus ei oikeuta kieltämään seksuaalikasvatusta lapselta

Ääriuskonnolliset vanhemmat estäisivät koulun seksuaalikasvatuksen lapsiltaan – opettaja ei saisi mainita homoudestakaan

Kokoomuksesta eronnut kansanedustaja Harry Harkimo kertoo perustamansa kansanliikkeen tähyävän voimalla myös maakuntiin.

Harkimon tavoitteleman valtakunnan valloituksen ensimmäinen nuijan kopautus kuultiin Heinolassa, kun sitoutumattomien Parempi Heinola -ryhmä liittyi kokonaisuudessaan Harkimon luotsaamaan Liike Nytiin viime viikon lopulla.

– Tämä on hyvä alku ja näyttö siitä, että me ollaan valtaamassa alaa Suomessa, Harkimo sanoo.

Seuraavaksi neuvotellaan Kärkölässä ja Jämsässä

Harkimon mukaan keskusteluja kokonaisten valtuustoryhmien liittymisestä uuteen kansanliikkeeseen käydään useissa kunnissa ja kaupungeissa eri puolilla Suomea.

– Lähes kymmenkunta on vireillä, Harkimo sanoo.

Harkimo kertoo tapaavansa seuraavaksi Jämsän sitoutumattomia valtuutettuja ensi viikolla. Uusi Jämsä -ryhmällä on kuusi jäsentä valtuustossa.

Harkimon mukaan Kärkölän suuntaan neuvotteluja käy Liike Nytin keulahahmoihin ja perustajiin niin ikään kuuluva entinen SDP:n kansanedustaja Mikael Jungner. Jungner erosi puolueesta viime vuoden lopulla.

Kärkölän sitoutumattomien Kärkölä-ryhmään kuuluu 14 valtuutettua. Se on valtuuston ylivoimaisesti suurin ryhmä.

– Myös yksittäiset valtuutetut eri puolueista ovat olleet halukkaita liittymään liikkeeseen, Harkimo sanoo.

Muista vireillä olevista kunnista ja kaupungeista Harkimo ei vielä halua tarkemmin puhua.

Sitoutumattomat voivat liittoutua valtakunnallisesti

Liike Nytiin liittynyt Parempi Heinola -ryhmä on Heinolan kunnanvaltuuston kolmanneksi suurin ryhmä, johon kuuluu yhdeksän jäsentä. Puheenjohtaja Ville-Matti Kuusela ei peittele innostustaan.

– Valtakunnallisesti toimiva liike antaa lisää mahdollisuuksia saada asiota eteenpäin, Kuusela sanoo.

Hän ei panisi pahakseen, vaikka liima sitoutumattomien ryhmien välillä vahvistuisi valtakunnallisesti nopeastikin.

Harkimo kertoo, että Heinolan tavoin myös muilla paikkakunnilla erityisesti sitoutumattomien valtuustoryhmät ovat olleet kiinnostuneita Liike Nytiin liittymisestä.

Parempi Heinola -ryhmään kuuluva Sanna Karppinen sanoo, että Liike Nytin arvot tuntuivat heti kotoisilta. Karppinen toimii Heinolan kaupungihallituksen toisena varapuheenjohtajana.

– Meillä on hyviä kokemuksia avoimesta päätöksenteosta ja siksi Like Nytin arvot ja asiat tuntuivat heti tutuilta, Karppinen sanoo.

Liike Nytin takana on tunnettuja nimiä

Harkimo perusti Liike Nytin huhtikuussa yhdessä Mikael Jungnerin, Alex Niemisen, Helene Auramon, Karoliina Kähösen, Sarian Antilan ja Tuomas Enbusken kanssa.

Harkimon mukaan liikkeen perustamisen taustalla on mukanaolijoiden pitkäaikainen tyytymättömyys tapaan, jolla päivittäistä politiikkaa ja päätöksiä tehdään.

– Me haluamme päätöksentekoon uudet toimintatavat, Harkimo sanoo.

Harkimo kertoo havainneensa, että ihmiset eivät enää halua mennä puolueisiin, koska he leimautuvat niissä.

– Erityisesti asiantuntijat tuntuvat kärsivän tästä, Harkimo sanoo.

Entiselle huippusuunnistaja Minna Kaupille, 35, pomotehtävät ovat tuttuja. Urheilu-uransa jälkeen hän työskenteli markkinointipäällikkönä Euroopan suurimmassa loma-asuntojen vuokrausfirmassa Novasolissa.

Nyt hän on kuitenkin irtisanoutunut tehtävästä, koska haluaa viettää aikaa Ukko-pojan, 1, kanssa. Lahtelaisen Kaupin puoliso on Apulanta-rumpali Sipe Santapukki.

– Haluan olla enemmän kotona. Keikkaluontoinen työ sopii elämäntilanteeseeni nyt loistavasti. Jukolan viestissä Hollolassa olen talkoolaisena ja Ylen lähetyksissä asiantuntija-kommentaattorina.

Kauppi on myös ollut mukana Suomen Olympiakomitealle tehtävissä projekteissa. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri ja voisi työskennellä kieltenopettajana.

Miten kompassin hienoudella voisi kilpailla? Minna Kauppi

Suunnistajat ovat usein pitkälle koulutettuja ja esimiestehtävissä. Joensuu-Jukolassa vuonna 2017 tehdyn kävijätutkimuksen mukaan kilpailijoista 73 prosentilla oli korkeakoulutausta. Johtavassa asemassa työskenteleviä oli 60 prosenttia kilpailijoista. Sponsor Insight Oy:n tekemään kyselyyn vastasi 1 125 kilpailijaa.

Kauppi arvioi, että suunnistuksen luonne kiehtoo haasteita etsiviä persoonia.

– Fyysisen ja taidollisen suorituksen yhdistäminen on aina yhtä mielenkiintoista ja vaikeaa. Kartan lukeminen vaatii hyvää hahmotuskykyä. Päätöksiä on tehtävä nopeasti, aivan kuin monissa vaativissa töissäkin.

Opettajia, lääkäreitä ja diplomi-insinöörejä

Kauppi tunnistaa suunnistajista tehdyn tyyppiprofiilin. Hänen mukaansa lajissa on paljon kympin poikia ja kympin tyttöjä.

– Jo aikanaan Asikkalan Raikkaassa meidän tyttöjengissä oli paljon lääkäriopiskelijoita ja muutama opettajaopiskelija. Lukuisa mies opiskeli diplomi-insinööriksi. Moni on sitten valmistunut ja työskentelee korkeissa viroissa.

Yhdeksänkertainen maailmanmestari kuitenkin toivoo, ettei suunnistusta ajateltaisi elitistisenä. Jos lajin maine on liian hieno, se voisi nostaa kynnystä lapsilla ja nuorilla, jotka haaveilevat suunnistuksesta harrastuksena.

– Eihän suunnistuksessa ole merkitystä sillä, millainen todistus sinulla on. Eikä tarvitse olla johtaja, tohtori tai maisteri. Minusta on kivaa, että moni kertoo nykyisin ylpeänä harrastavansa suunnistusta. Luonnossa juokseminen tekee hyvä ihan jokaiselle.

Kauppi myöntää, että joskus suunnistuspiireissä on piirrettä menestymisen vaatimuksesta.

– On voitu katsoa hieman vinoon, jos ei ole korkeaa koulutusta tai menestystä siviilielämässä. Mutta onneksi meitä suunnistajia on monenlaisista lähtökohdista. Toisaalta se, että myös huiput opiskelevat, motivoi varmasti suunnistuksen alkuja tähtäämään korkealle omalla urallaan.

Hän uskoo, että esimerkissä on voimaa. Elämää on urheilun jälkeenkin.

Käpyjen tutkiminen viekin voiton

Minna Kauppi on iloinen siitä, että suunnistuksessa on yleensä leppoisa meininki, vaikka kisattaisiinkin tosissaan.

– Suunnistajilla on vahva sosiaalinen yhteisö ikään katsomatta. Lapsena ei kilpailla veren maku suussa, vaan moni unohtuu tutkimaan käpyjä kisaamisen lomassa. Siksi se on lapsillekin tosi hyvin sopiva harrastus.

Suunnistus on halpa laji, eikä välineillä kisata.

– Miten kompassin hienoudella voisi kilpailla? Ei mitenkään. Suunnistus on demokraattinen laji, kehuu Kauppi.

Lue lisää:

Jukolan viestin 50 000 kävijää ja ennätyskuiva kangasmetsä on tulenarka yhdistelmä: metsäpaloa torjutaan tupakointikiellolla

Yle Urheilun suunnistusjuttuja reaaliajassa

Konkarisuunnistaja Hennariikka Lonka ei pitänyt koulusuunnistuksesta – tytär kouluttautui liikunnanopettajaksi

Sisällissodan muistot kirvoittavat yhä uusia historiateoksia. Yle Areenassa julkaistussa 1918 Äänien kirja -podcast-sarjassa käydään sadan vuoden takaista historiaa läpi rikkaan äänimaiseman kautta.

Yhdeksänosainen dramatisoitu dokumenttisarja on Tapani Ripatin ja Heikki Kiseleffin toimittama. Sarjassa puhuvat sodan kokeneet ihmiset ja tekstien tulkitsijoina toimivat Lahden Ainonpuiston teatterin ja Ristiinan kesäteatterin näyttelijät.

Kuuntele 1918 Äänien kirjaa täältä. Sarjaa voi seurata myös Yle Puheesta 15.6. alkaen perjantaisin klo 14 Nosto-ohjelmassa.

Tapani Ripatilla oli historialliset tarinat ja Heikki Kiseleffillä mielikuva siitä, miltä sata vuotta sitten tapahtunut voisi kuulostaa nykyajan ääninä ja musiikkina.

– Kaikkihan on kerrottu ja kaikki tietävät, mikä on lopputulos. Mutta tässä koetaan ääniä, tämä on benji-hyppy historiaan, kuvailee Ripatti.

Sarjassa autenttiset tapahtumat ja aidot kokemukset on yhdistetty esimerkiksi hevisoundeihin ja moderniin ambient-tunnelmaan.

– Tämä ei ole radioteatteria, eikä tämä ole perinteinen radiosarja. Tämä on sellaista, mitä ei ole aiemmin tehty, jatkaa Kiseleff.

Sodan lihamylly jauhaa

Ripatilla oli käsissään valtava määrä dokumentaarisia tekstejä ja myös sodasta selviytyneiden haastatteluja.

Dokumenttisarjassa sodassa lausuttuja sanoja ja kirjoitettuja viestejä tulkitsee Lahden Ainonpuiston teatterin ja Ristiinan nuorisoseuran näyttelijöitä. He puhuvat ihmisyytensä sodassa säilyttäneiden Verna Warénin, Anna Uskalin, Raimo Laaksosen, Kaarlo Salmenkiven ja Toimi Sunellin suulla.

Sarjassa on mukana myös Tyyne Arposen, Lauri Mankin, Lauri Hämäläisen, Hilkka Vikmanin, Sulo Selkälän, Tapio Rantalan, Aarne Lehtisen ja Eino Mäkisen kokemuksia vuoden 1918 tapahtumista.

– Mä en ole mikään teatteriohjaaja, joten tekstin siirtäminen sopivalta kuulostavaksi suulliseksi ilmaisuksi oli aika kinkkinen juttu, Ripatti myöntää.

Selkärankaa teksteille ja toisaalta uusia ovia kuulijalle avaa Heikki Kiseleffin suunnittelemat modernit äänet.

– Äänimaisemassa jyrisee kone, joka jauhaa ihmisten tarinoita ja ikään kuin ihmisten lihaa, kuvailee Yleisradion toimittajana Lahdessa työskentelevä Kiseleff.

Äänillä on haettu sarjaan dramatiikkaa ja tunnetta.

– Mukana on ääniä, jotka ovat oikeasti sadan vuoden takaa, kuten Maxim-konekiväärin ääni. Meillä on ihmisten ääniä, jotka ovat oikeasti eläneet vuonna 1918. Sitten on taas nyt toukokuussa nauhoitettu joutsenen ääni ja tämän päivän nuoria puhumassa, selittää Ripatti.

Sarja sopii kouluille historiapaketiksi

Tekijät toivovat monenlaisten kuulijoiden löytävän sarjan, joka on tunnepitoinen matka vuoden 1918 tapahtumiin.

– Tämä voi olla terapeuttinen tapa purkaa omaa suhtautumistaan vuoteen 1918. Toisaalta tämä on kätevä historiapaketti esimerkiksi kouluja varten, pohtii Kiseleff.

Yhteisen sävelen löytyminen on edellyttänyt tekijäkaksikolta aivan perusasioihin menemistä, kuten sen ymmärtämistä, mitä on toista kunnioittava keskustelu. Yhdessä miehet filosoivat ”mustuudesta”, joka osin salakavalasti ja osin kouriintuntuvasti on vyörynyt Suomeen.

– Meillä on yhä oppimista siitä, mitä tarkoittaa kunnioittava keskustelu. Olisi tärkeää kysyä miksi. Se auttaisi menemään keskustelussa aikaisempaa syvemmälle. Pitää ymmärtää eriarvoistumisen, syrjäytymisen, väkivallan ja vihapuheiden merkitys, Ripatti painottaa.

Sarjan tekijät ovat tyytyväisiä, että sadan vuoden takaista tragediaa on käsitelty pitkin kuluvaa vuotta monipuolisesti ja myös nykyisyyteen peilaten. Mutta yksi, iso ja edelleen käsittelemättä oleva asia on Ripatin mukaan nimettömät haudat ja muistomerkit.

– Jokaisen vainajan, olipa hän ollut kummalla puolen rintamaa tahansa tai puolueeton, tulisi saada nimi johonkin muistokiveen.

Tämä tarina alkoi puhelinsoitosta Moskovasta.

– Päivää! Isoisäni on legendaarinen jalkapalloilija ja valmentaja Aleksandr Ponomarev. Tänä vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi sata vuotta. Hän valmensi suomalaista joukkuetta.

Ensimmäinen reaktioni oli: “Ei voi olla totta!”. Olen asunut yli kaksikymmentä vuotta Suomessa ja kuulen vasta nyt ensimmäisen kerran, että täällä on joskus työskennellyt neuvostoliittolainen valmentaja ja vieläpä näin iso nimi! Uskomatonta! Entä jos tämä onkin jonkinlainen väärinkäsitys?

Aloin tutkia asiaa. Todellakin, vuosina 1966–1968 Ponomarev valmensi lahtelaista Upon Pallo -joukkuetta. Lisäksi hän oli ensimmäinen neuvostoliittolainen valmentaja, jonka sallittiin valmentaa läntisessä kapitalistisessa maassa.

Netistä löytyi vain muutama hassu lause tästä palasta suomalaista jalkapallohistoriaa. Siksi soitin heti FC Lahteen ja kysyi, löytyisikö ketään, joka voisi kertoa enemmän tästä arvoituksellisesta venäläisestä valmentajasta. Jo heti seuraavana päivänä sain vastauksen.

– Ette usko, mutta löysimme ihmisen, joka on pelannut tässä joukkueessa ja tunsi hyvin Ponomarevin! Eikä hän ole kuka tahansa, vaan paikallinen kuuluisuus Simo Syrjävaara!

Ja niin kävelen auringossa kylpevällä Lahden rantakadulla. Viidenkymmenen metrin päässä seisoo ryhdikäs iäkäs herrasmies sinisessä verryttelypuvussa ja heiluttaa minulle kättä. Tästä ei voi erehtyä – jalkapalloilijan tunnistaa kilometrin päästä länkisääristä. Kävelen häntä kohti.

– Rastui, hän sanoo hymyillen ja ojentaa kätensä.

Keskustelimme melkein kolme tuntia.

Raz, dva, tri, stenka, stenka…

– Hän oli minulle kuin toinen isä. Opettaja. “Pono” avasi minulle, 23-vuotiaalle nuorelle miehelle, jalkapallon maailman, aloittaa Syrjävaara.

– Toista hänen kaltaistaan ei ole! Yksikään suomalainen valmentaja ei ole lähellekään hänen vertaisensa.

Kuinka Moskovan “Torpedon” maineikas hyökkääjä ja jo nimeä saanut valmentaja ylipäätään päätyi Suomeen?

Upon Pallo oli UPO:n tehtaan joukkue ja UPO puolestaan vei tuotteitaan Neuvostoliittoon. Tarinan yksityiskohdat eivät ole tiedossa, mutta todennäköisesti joku yrityksen johtohenkilöistä pyysi neuvostoyhteistyökumppaneita auttamaan, kuten sanonta kuuluu, “ystävyyden ja yhteistyön nimissä”.

– Kun meille kerrottiin, että meitä alkaa valmentaa neuvostoliittolainen asiantuntija, se oli kuin taivaan lahja. Me ajattelimme, että jos Neuvostoliitosta tulee valmentaja, hänen on pakko olla hyvä! Hän tajusi heti, ettemme osaa yhtään mitään, nauraa Syrjävaara.

Miksi potkit palloa minne sattuu? Käsittele palloa ja syötä. Raz, dva, tri, raz, dva, tri. Stenka, stenka!

Syrjävaara selittää, että uusi valmentaja laittoi heidät pelaamaan taitojalkapalloa.

– Hän otti minua korvasta kiinni ja kysyi: “Miksi, Simo, miksi? Miksi potkit palloa minne sattuu? Ota askel taaksepäin, ota pallo maata vasten haltuun, yks, kaks ja kolmannella takaisin. Raz, dva, tri, raz, dva, tri, laskee Syrjävaara venäjäksi.

– Stenka, stenka, stenka! Seinä, seinä, seinä!

Kysyn, millä kielellä treenit pidettiin. Käytettiinkö tulkin apua? Simo pyörittää päätään:

– Oli meillä tulkki, mutta hän ei tajunnut jalkapallosta mitään. Siksi me tulimme mainiosti toimeen ilman häntä. Me pärjäsimme puhumalla suomea ja venäjää sekaisin. Valmentaja näytti käsillään. Suomeksi, venäjäksi, elekielellä - kaikki oli selvää, Syrjävaara muistelee.

Pienet ovelat kikat

Heti ensimmäisenä vuonna Ponomarev nosti joukkueensa ykkösliigasta pääsarjaan. Joukkue ei sinä kautena hävinnyt yhtään ottelua. Kun Syrjävaara puhuu opettajastaan, hänen äänessään on aitoa ihastusta, kun hän mainitsee Ponomarevin ammattimaiset otteet:

– Harjoitukset alkoivat kello 17, mutta Pono oli kentällä aina jo 16.30. Hän odotti, että pelaajat tulevat ja katsoi, mikä kunto on. Harjoitusten jälkeen hänellä ei ollut koskaan kiirettä pois kentältä. Hän antoi neuvoja, vastaili kysymyksiin ja selitti.

Syrjävaaran mukaan Ponomarevilla oli aina aikaa pelaajille. Hän oli pelaajille esimerkki täsmällisyydestä ja siitä, kuinka asioihin pitää suhtautua vakavasti.

– Pono veti sellaisia treenejä, joita nykyään pidetään. Hän oli aikaansa edellä. Harjoiteltiin peliä neliöissä, neljällä kahta vastaan rajoitetulla alueella, erityisiä syöttöharjoituksia, luettelee Syrjävaara.

Ponomarevilla oli hihassaan myös lahtelaisille uusia kikkoja.

– Hän opetti miten pitää pelata vastustajan maalialueella. Kuinka esimerkiksi voi astua huomaamattomasti puolustajan jalalle tai voi käyttää kyynärpäitä niin ettei tuomari näe. Yksinkertaisia juttuja, mutta me kuulimme niistä ensimmäistä kertaa.

Vakoojatarina

Upon Pallossa asiat kehittyivät hyvään suuntaan. Kuusi pelaajaa sai vuonna 1967 kutsun maajoukkueeseen, heidän joukossaan Syrjävaara. Pahaksi onneksi Suomen joukkue joutui samaan karsintaryhmään Neuvostoliiton kanssa.

Jalkapalloliitossa kuitenkin pääteltiin, että hän vakoilee! Mutta mitä järkeä siinä olisi ollut?!

Syrjävaaran mukaan Ponomarev halusi treenata joukkuetta mahdollisimman hyvin maajoukkueen valmentajan pelitapaa silmällä pitäen. Siksi hän tiedusteli, miten Suomen maajoukkueessa pelataan.

– Jalkapalloliitossa kuitenkin pääteltiin, että hän vakoilee! Haluaa saada selville meidän salaisuutemme ja välittää ne Neuvostoliiton joukkueen valmentajalle. Mutta mitä järkeä siinä olisi ollut?! Meidän joukkueemmehan olivat kuin yö ja päivä, hämmästelee Syrjävaara.

Peli pelattiin Turussa, ja se päättyi 5-2 vieraiden eduksi.

– Ajatella vaan, millaisia tähtiä oli pelaamassa meitä vastaan! Puolustajana oli Hurtsilava, keskikentällä Sabo, hyökkäämässä Banishevski, joka oli juossut satasen aikaan 10.50. Minulla on muuten vielä tänä päivänäkin tallessa hänen pelipaitansa. No, me hävisimme, mutta minä tein komean maalin. Suoraan ylänurkkaan, lahtelainen futislegenda hehkuttaa.

Suorastaan kuninkaallinen suosio

Kausien välillä Ponomarev vei joukkueensa kaksi kertaa Neuvostoliiton eteläosiin harjoitusleirille. Syrjävaara selailee valokuva-albumiaan: Tässä on Jerevan, tässä Tshaltubo, tässä Tkibuli ja tässä Kislovodsk. Upon joukkue koostui puoliammattilaisista, ja tällaiset matkat olivat nuorille pojille jotain ihmeellistä.

– Yhdelläkään suomalaisjoukkueella ei ollut silloin varaa tällaiseen ylellisyyteen. Mutta meilläpä oli. Ja se kaikki oli Ponomarevin ansiota. Hänestä se oli aivan luonnollista, että hän kuljetti pelaajiaan harjoitusleireille.

– Ne matkat olivat unohtumattomia. Me olimme ylpeitä, että meillä on valmentaja, joka otettiin joka paikassa vastaan kuin kuningas. Vasta Neuvostoliitossa me todella tajusimme, miten suosittu hän on, ja saimme oman osamme tästä suosiosta, nauraa Syrjävaara.

Eksoottisten suomalaisten matkat Neuvostoliiton eteläisissä tasavalloissa herättivät ihastusta paikallisten asukkaiden keskuudessa. Monessa paikassa suomalaisia odotti juhlava vastaanotto, jonka keskipisteenä oli aina Ponomarev.

– Hän tykkäsi kovasti laulaa ja hyvin lauloikin. Lisäksi hän aina jaksoi toistaa seurustellessaan paikallisten kanssa “kuinka meillä Suomessa tehdään niin ja näin”. Meillä Suomessa! Muutamassa vuodessa hänestä tuli yksi meistä, ja hän opetteli jopa hieman suomea, Syrjävaara paljastaa.

Hyvästi valmentaja!

Noustuaan pääsarjaan Upon Pallo sijoittui neljänneksi. Seuraavalla kaudella joukkue uudistui rajusti, siihen tuli paljon kokemattomia nuoria pelaajia, mutta heidänkin kanssaan Ponomarevin onnistui nostaa joukkue kuudennelle sijalle.

Muutamassa vuodessa hänestä tuli yksi meistä, ja hän opetteli jopa hieman suomea.

– Jos hän olisi jäänyt vielä vuodeksi, olisimme varmasti olleet mukana mitalitaistoissa. Mutta Pono lähti pois. En tiedä, miksi. Hän viihtyi täällä, ja me pidimme hänestä, Syrjävaara toteaa.

Ponomarevin tytär Natalia Aleksandrovna muistelee: “Isä asui ihan tavallisessa talossa. Hänellä oli käytössään auto ja tulkki. Häntä ihmetytti siihen aikaan se, että talossa oli ovipuhelin ja rappukäytävässä kukkia. Ja se, että kerrostalossa oli sauna. Kaupoissa hän ihmetteli tavarapaljoutta ja sitä, miten ystävällisiä ja palvelualttiita myyjät olivat. Lisäksi hän ihasteli siistejä taloja ja niitä ympäröiviä pihoja - leikattuja nurmikoita ja kauniita kukkia, ei mitään kasvimaita. Kun hän palasi kotiin, hän jopa alkoi tehdä muutoksia datshallamme. Myös lahtelainen sunnuntaitori oli hänestä jotain ihmeellistä. Se että sieltä sai mitä vain, jopa juuri kalastettua kalaa. Kaikkein ihmeellisintä oli se, että keskipäivällä tori oli jo tyhjä ja siistitty, ikään kuin siellä ei olisi koskaan mitään ollutkaan.

Elämä pienessä suomalaiskaupungissa poikkesi suuresti elämästä Moskovassa, jossa etäisyydet ovat suuret ja matkat pitkiä. Suomessa Ponomarevilla oli mahdollisuus nauttia luonnosta ja rauhasta. Syrjävaara kertoo, miten mielellään he kävivät Ponomarevin kanssa kalassa aivan kodin lähellä ja kuinka Ponomarevin vaimo keitti saaliista kalakeittoa. Kaikki oli täydellistä, mutta…

Se, että Ponomarevilla oli vakavia terveysongelmia, ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Syrjävaara muistelee, kuinka valmentaja saattoi yhtäkkiä ottaa kiinni vatsastaan, ja hänen kasvonsa vääristyivät sietämättömästä kivusta.

– Hänellä oli ilmeisesti vatsahaava, mutta hän ei ikinä valittanut. Ehkä se oli yksi syy siihen, että hän lähti kotiin? Ylipäätään Ponolla ei ollut tapana kertoa yksityisasioistaan. Tiesimme vain, että hän kävi kerran kuussa ilmoittautumassa suurlähetystössä Helsingissä.

Pelimatkalla Hangossa vuonna 1968 Ponomarev piti tavalliseen tapaansa linja-autossa oppitunteja. Valmentaja pyysi Syrjävaaraa ratkaisemaan erilaisia jalkapalloon liittyviä tehtäviä fläppitaululla.

– Tämä tänne, tämä tänne, mitä pitää tehdä, Simo, mitä? Sinä päivänä valmentaja oli erityisen synkällä tuulella. Hän oli hiljaa koko matkan, ja me mietimme, mistä mahtaa olla kysymys - neuvostotankit olivat vyöryneet Prahaan. Hänen kasvoiltaan oli luettavissa, miten asia häntä painoi. Häntä varmaan huolestutti, miten tämä tapahtuma tulee vaikuttamaan pelaajien suhtautumiseen häntä kohtaan, Syrjävaara sanoo.

Samana vuonna Ponomarev palasi Neuvostoliittoon. Tyttärenpojan, Aleksandr Istominin mukaan pääsyy oli se, että hän kaipasi päästä taas “ison jalkapallon” pariin. Suomalaisen puoliammattilaisliigan taso oli kuitenkin heikko. Ponomarev oli jo Jerevanin leirin aikana sopinut etukäteen siitä, että alkaa valmentaa paikallista Ararat-joukkuetta.

Upon Pallon tarina päättyi ja se yhdistyi toiseen lahtelaiseen joukkueeseen. Vammoista kärsinyt Syrjävaara puolestaan pelasi vielä muutaman vuoden ja hankki sitten valmentajan pätevyyden.

– Ensimmäinen otteluni valmentajan ominaisuudessa oli ottelu Neuvostoliiton maajoukkuetta vastaan, joka pelattiin 13. kesäkuuta 1973 Lappeenrannassa. Pelasimme tasapelin, ja olin hyvin tyytyväinen tulokseen.

– Ottelun jälkeen sain surullisen uutisen: Ponomarev oli menehtynyt syöpään Moskovassa. Ennen kuolemaansa hän painoi 39 kiloa! Se oli kauheaa. Muistan sen päivän ikuisesti, suree Syrjävaara.

Mielenkiintoisia faktoja

Simo Syrjävaarasta olisi voinut tulla ensimmäinen länsimainen jalkapalloilija Neuvostoliitossa. Ponomarev kutsui häntä Moskovaan opiskelemaan ja mahdollisesti pelaamaan Moskovan Dynamoon. Syrjävaara ei kuitenkaan voinut jättää opintojaan kesken Jyväskylän yliopistossa, joten puheita pidemmälle asia ei edennyt.

Tiedätkö, millainen on hyvä valmentaja? Se on sellainen valmentaja, joka saa mukaansa koko joukkueen, eikä jätä heikompaa pelaajaa.

Vuonna 1972 Ponomarev valmensi Neuvostoliiton maajoukkuetta ja voitti sen kanssa EM-hopeaa.

Syrjävaara valmensi vuosien varrella monia niin miesten, kuin naistenkin maajoukkuekokoonpanoja. Helsingissä järjestetään vuosittain hänelle nimetty turnaus - Simo Syrjävaara Cup.

Jälkisanat

Hyvästelemme Simon kanssa. Minulla on sellainen tunne, että hän olisi voinut puhua Ponomarevista vaikka koko päivän.

– Kukaan muu valmentaja, ei joukkuetasolla eikä maajoukkueissa, ei ole opettanut minulle kaikkea sitä, mitä opin Ponomarevilta, hän toistaa kerta toisensa jälkeen.

- Tiedätkö, millainen on hyvä valmentaja? Se on sellainen valmentaja, joka saa mukaansa koko joukkueen, eikä jätä heikompaa pelaajaa, vaan ojentaa hänelle kätensä. Sellainen valmentaja oli Aleksandr Ponomarev.

Venlojen viestin ensimmäinen osuuus oli juuri päättymässä, kun hiekkapyörre yhtäkkiä tempasi mukaansa kolmisenkymmentä karttaa. Hälvälän kisakeskuksen yleisön joukossa kävi kohahdus ja lukuisat puhelimet kuvasivat korkealle nousevaa pyörrettä.

– Mä olin tuossa kilpailukeskusalueella ja sitten joku huusi, että katso tuonne. Minä katoin ja se pyörre olis juuri niin kuin alkamassa ja katsoin, että ei hitto! Karttoja ilmassa! Hetken tuli pieni paniikki, että paljonko niitä lähtee, kuvailee Jukolan viestin pääratamestari Juhani Jaskari.

Karttoja leijui kymmenien metrien korkeudella. Kisajärjestäjät lähtivät juoksemaan pitkin kisakenttää metsästäen ilmassa lenteleviä karttoja. Osa saatiin kiinni, mutta joitakin karttoja lähti Hollolan metsiin.

– Varmaan tuolla jossain Hollolan kirkon vieressä on kaukaisimmat tällä hetkellä, arvioi Jaskari.

Pientä haittaa muutamille joukkueille

Pölypyörteet ovat Ylen meteorologi Kerttu Kotakorven mukaan varsin yleisiä helteisinä päivinä aukeilla alueilla.

Jukolan viestin pölypyörre osui hankalaan vaiheeseen, kun Venlojen viestin ensimmäinen osuus oli loppumassa ja toisen osuuden juoksijoita oli juuri lähdössä omalle osuudelleen.

Järjestäjät olivat etukäteen murehtineet ukkosmyrskyä – pölypyörre tuli yllätyksenä. Suurta ongelmaa kadonneista kartoista ei tullut, koska varakarttajärjestelmä on oltava joka tapauksessa. Kilpailujohtaja vakuuttaa pyörteen aiheuttaneen hyvin vähän haittaa.

– Ilmaan lentäneet kartat olivat numeroilla 300–600 juosseiden joukkueiden karttoja. Suurimmalle osalle ehdittiin etsiä varakartat jo valmiiksi, ennen kuin he menivät niitä varakarttapisteestä hakemaan. Tietojeni mukaan karttojen katoamisesta aiheutui pientä viivettä vaihdossa kahdeksalle joukkueelle, summaa kilpailujohtaja Jorma Aherto.

Sisävesilaivan väki tottui kyhmyjoutsenpariskuntaan, joka tepasteli usein aluksen liepeillä Lahden satamassa Vesijärven rannalla. Nyt naaraita ei ole enää kahta, vaan yksi.

– Ne tulivat ennen aina moikkailemaan meitä kahdestaan. Nyt sitten havahduin kovaääniseen koputukseen, joka kantautui yläkertaan. Yksinäinen leskijoutsen nakutti nokallaan ikkunaan, kertoo M/S Happy Daysin toinen omistajista Sari Mykkänen.

Mykkänen taltioi koputuksen videolle, joka on katsottavissa tämän jutun pääkuvasta. Radion luonto-ohjelman tuottaja Asko Hauta-aho Ylestä arvioi koputtelun johtuvan ikkunan heijastumasta.

– Kyhmyjoutsen näkee itsensä ikkunasta. Se todennäköisesti luulee heijastumaa toiseksi linnuksi. Normaalia reviirikäyttäytymistä.

Kyhmyjoutsenpariskunta tuli lahtelaisille rakkaaksi. Paikalliset lintuharrastajat nimesivät ne Pöhköiksi. Päijät-Hämeen lintutieteellisestä yhdistyksestä kerrotaan, että nimitys juontaa juurensa pariskunnan erikoisesta tavasta muuttaa pohjoisempaan talven tultua. Pöhköt viihtyivät talvikaudella Päijänteellä Kalkkistenkoskella, Asikkalassa.

Tavallisesti kyhmyjoutsenet lähtevät talvehtimaan etelämpään esimerkiksi Itämerelle.

Kesyyntyneet kyhmyjoutsenet sotkevat ulosteillaan uimarantoja. Olli Vuori

Pariskunnalle sattui vahingoittumisia vuosien varrella. Näistä vakavin oli nyt kadonneen kyhmyjoutsenen loukkaantuminen nuoleen, joka oli ammuttu jalkajousella. Tekijää ei ole saatu kiinni.

Kyhmyjoutsen oli hoidettavana vammansa takia Heinolan lintutarhalla. Lintu toipui. Pariskunnan jälleennäkeminen Asikkalassa oli liikuttava, kirjoitti muun muassa Etelä-Suomen Sanomat valokuvien kera.

Toipunut lintu eli noin vuoden. Sen jälkeen siitä ei ole enää ollut havaintoja, joten sen epäillään kuolleen. Kyhmyjoutsen oli rengastettu Tanskassa ja vielä elävä toinen osapuoli Suomessa.

Kummatkin ovat varmistetusti naaraita, koska elossa oleva yksilökin oli vuosia sitten hoidettavana Heinolassa. Syynä hoitoon oli kylmän talven aiheuttama ravintohukka.

– Kahden samaa sukupuolta olevan kyhmyjoutsenen yhteiselo ei ole tavallista, mutta sitä esiintyy silloin tällöin, sanoo Heinolan lintutarhan hoitaja Olli Vuori.

Kesyyntynyt kyhmyjoutsen voi hyökkäillä

Lahtelaiset tarjoavat mielellään satamassa liikkuville kyhmyjoutsenille leipää. Samalla ihmiset ovat innoissaan kesyyntyneiden lintujen sosiaalisuudesta. Asiantuntijan mukaan kasvisravinnolla pärjääviä kyhmyjoutsenia ei kuitenkaan pidä ruokkia – varsinkaan kesällä.

– Ihmiset haluvat ruokkia kyhmyjoutsenta kädestä ja rupattelevat sille. Se ei ole linnulle hyväksi. Kesyyntyneet kyhmyjoutsenet sotkevat ulosteillaan uimarantoja. Ne voivat myös hyökkäillä ihmisten päälle, kertoo lintutarhan hoitaja Olli Vuori.

Alueelle on pystytetty lintujen ruokkimisen kieltäviä tauluja. Kyhmyjoutsenia on Lahden satamassa arviolta puolenkymmentä.

Hollolan Hälvälään kerääntyi viikonloppuna ennätysyleisö, kun Jukolaan osallistui lähes 20 000 suunnistajaa. Suunnistajien lisäksi festaritunnelmaa paikan päällä olivat luomassa arviolta melkein 30 000 katsojaa.

Suunnistuksen suosio on kasvanut viime vuosina. Jukolaan osallistuu yhä enemmän harrastajajoukkueita: työ- ja kaveriporukoita sekä sukulaisista kasattuja tiimejä. Tapahtuman fiilis on rento, mikä on omalta osaltaan laskennut kynnystä lähteä Jukolan suunnistuskoitokseen.

Mikä suunnistuksessa ja Jukolassa ihmisiä sitten viehättää? Listasimme kuusi, ei niin tavallista syytä tulla Jukolan viestiin.

1. Jukolasta voi tehdä omaa radioshowta - eikä haittaa, vaikka joukkue hylättäisiin kerta toisensa jälkeen

Ajokoirat ovat osallistuneet viisi kertaa aiemmin Jukolaan. Neljällä kerralla heidät on hylätty.

Kerran joukkueelle annettiin väärän juoksijan ja osuuden kartta, toisella kerralla eksyttiin kartta-alueen ulkopuolelle. Eräänä vuonna joukkueen suunnistajalla kesti kuusi tuntia omalla osuudella. Yksi tippui kallionkielekettä pitkin, oli sitä mieltä, että "perna repesi". Ensihoito totesi, ettei hätä ole tämän näköinen.

Lappeen Jukolassa eräs ajokoirista juoksi "kuusen läpi päin kiveä".

Ajokoirat tekevät Jukolasta omaa lähetystä: radiota ja Facebook-liveä. Heillä on Jukolan alueella oma taajuus 105,5 mhz ja kuulemma "luvat kunnossa". Ajokoirien Facebook-sivuilla Jukola-hurmio on alkanut jo viime vuoden suunnistuksen jälkeen.

2. Suunnistaminen voi olla myös sienestämistä tai rastit voivat olla kuohuviiniä

Vehkalahden sienestäjät -naisjoukkue tulevat joka vuosi Jukolaan lastensa kanssa. Kahdeksan kuukauden ikäinen Nikita on mukana jo toista kertaa: viime vuonna Jukola-neitsyys meni äidin mahassa.

Joukkueen nimi juontaa juurensa siitä, että joukkue tulee maaliin syksyn iltarasteilla yleensä viimeisenä - mutta sieniä mukanaan. Joukkue siis sienestää suunnistuksen ohessa.

Porukka on myös järjestänyt kuohuviini-suunnistusta: piilottaneet metsään kuohuviiniä ja juosseet sitten rasteilla kuoharin perässä.

3. Heviäijätkin suunnistaa

Rässi-Rastin heviäijät- ja mimmit ovat mukana seitsemättä kertaa. Joukkue pukeutuu farkkuliiveihin ja joukkueen jäseniä yhdistää intohimo hevimusiikkiin. Tai oikeastaan riittää, että kestää hevimusiikkia - jos osaa suunnistaa. Joukkue kerää katseita pitkissä tukissaan ja farkkuliiveissään.

Suunnistus ja hevi ovat kenties hieman ristiriidassa, mutta molemmat lajit ovat miesten mukaan nopeita ja voimaa vaativia. Ja pahimmillaan (tai parhaimmillaan) ihan pimeätä touhua.

Suunnistuksen joukkue kuitenkin ottaa haudanvakavasti. Farkkuliivit vaihdetaan juoksutrikoisiin. Parasta on itsensä voittaminen metsässä.

4. Suunnistus on nuorisolaistenkin suosiossa

Juklan viestiin pääsee osallistumaan, kun täyttää 15 vuotta. Tänä vuonna Hälvälässä nähtiin ehkä Jukolan historian nuorin joukkue. Espoon Suunnan väreissä kilpaili joukkue, jossa kaikki olivat 15-16 -vuotiaita.

On harvinaista, että suunnistusseura saa nuorten ikäryhmästä kokonaisen joukkueen kasattua.

Juoksujärjestys loksahti kuin luonnostaan: osa varasi tiettyjä osuuksia, mutta varsinaisia kiistoja järjestyksestä ei jouduttu käymään.

Tavoitteena oli virheetön suoritus ja oman seuran naisten nostalgiaporukan ja insinöörijoukkueen voittaminen. Joukkue uskoo menestykseensä, koska suunnistustaito on hallussa, vaikkei kokemusta Jukolasta olekaan.

5. Jukolaan voi lähteä koko perheen kanssa

Anna Ojapalo osallistui Lahti-Hollolassa 23. kertaa Jukolaan. Ojapalon koko perhe elää suunnistuksesta ja näin on ollut jo vuosia.

Kun Olivia syntyi, juoksi Anna Jukolan vain viisi viikkoa synnytyksen jälkeen. Myös perheen lapset suunnistavat: 5-vuotias ollut jo yksin metsässä, mutta 3-vuotias toistaiseksi vain vanhempien kanssa.

6. Massalähdössä on tunnelmaa

Johan Wasström oli mukana Jukolassa ensimmäistä kertaa 3-vuotiaana. Perheellä oli tapana lähteä Jukolaan joka vuosi. Wasström itse otti osaa kisaan heti 15-vuotiaana, kun lupa heltisi. Wasström on erikoistunut nimenomaan viestin ensimmäiseen osuuteen: hänen mukaansa Jukolassa parasta on juuri massalähdön huuma. Hollolassa mukana oli extrana vielä lähtölaukauksen ampunut Leopard-panssarivaunu.

Kommelluksiakin on vuosien varrella käynyt: valo on hyytynyt useampaan kertaan pimeässä metsässä ja 47-vuotiaan ikänäkö alkaa hankaloittaa yösuunnistusta.

Lue myös:

Jukolan taikayö on hypnoottinen kokemus

Koovee juhli Jukolan voittoa

Ristomatti Hakola oli hetken eksyksissä - "Meinasi paniikki iskeä"

Topi Raitanen löysi vauhtinsa kakkosjoukkueesta

Jukola on erikoinen yhdistelmä huippu-urheilua, festareita, kesäleiriä ja talkoohenkeä – Venlojen viestissä metsässä juoksevat rinnakkain niin kuntosuunnistajat kuin maailmamestaritkin

Venlojen viestin voitto lipsui suomalaisten käsistä ankkuriosuudella, kaksoisvoitto Ruotsiin

Jukolan viestissä näyttävä lähtö – lähtölaukaus ammuttiin panssarivaunusta